Perijätär. Honore de Balzac
Hän hymyili kun Grandet'kin hymyili, suri, paleli, lämmitteli ja työskenteli hänen kanssaan. Kuinka monta etua olikaan tuosta isännän ja palvelijan yhtäläisyydestä! Koskaan ei ollut Grandet'lla vielä ollut syytä epäillä palveluspiikaansa viinirypäleen, luumun tai persikan näpistelystä.
– Kas tuossa, Nanon, pidä hyvänäsi, oli hänen tapana sanoa, kun näki jonkun hedelmien painosta kesken katkenneen oksan, joka olisi muuten täytynyt heittää sioille.
Tälle maalaistytölle, joka oli nuoruudessaan saanut näin huonoa kohtelua osakseen, tälle kaikesta lempeydestä poissuljetulle oli isä Grandet'n kaksimielinenkin hymy kuin todellinen auringonsäde. Muuten ei Nanonin yksinkertainen sydän ja rajoitettu pää voineet yhdellä kertaa käsittää enempää kuin yhden tunteen ja yhden ajatuksen. Vielä kolmenkymmenen viiden vuoden päästä oli hän tavan takaa näkevinään itsensä seisomassa herra Grandet'n puupinojen edessä avojaloin ja repaleissaan ja kuulevinaan tynnyrintekijän sanat:
– Mitä etsitte, kaunis lapseni?
Hänen kiitollisuutensa pysyi alati nuorena.
Toisinaan tuli Grandet'n mieleen, ettei tuo ihmisparka ollut koskaan kuullut elämässään ainoatakaan suloista sanaa tai tuntenut kenessäkään naisellisuutensa vaikutusta sekä että hän kerran on astuva Isänjumalan eteen koskemattomampana kuin Neitsyt Maria. Silloin sanoi Grandet aina, säälin täyttämänä häntä silmäillen:
– Nanon parka!
Näihin sanoihin vastasi vanha palvelijatar aina katseella, jota on vaikea määritellä. Tuo huudahdus, alituisesti toistettuna, muodosti lujan ystävyyssiteen, jossa jokainen uusinto oli uutena renkaana. Tässä säälintunteessa, joka oli kuin leikillä tullut Grandet'n mieleen ja jonka tuo vanha tyttö poloinen otti täydestä todesta, oli jotakin kammottavaa. Tuo julma lempeys, joka vanhalle tynnyrintekijälle tuotti monta ilon hetkeä, oli Nanonille hänen korkein onnensa. Kukaan toinen ei koskaan sanonut sillä tavalla: "Nanon parka", ja Jumalakin tuntee enkelinsä heidän äänensä salatusta sävystä.
Saumurissa oli paljon perheitä, joissa palvelijoita kohdeltiin paremmin, mutta siitä huolimatta ei perheenemännillä ollut lainkaan aihetta kaikinpuoliseen tyytyväisyyteen. Senpä johdosta kysyttiinkin usein:
– Kuinka mahtavatkaan Grandet't kohdella suurta Nanoniaan, kun hän on heihin niin kiintynyt? Hän menisi vaikka tuleen heidän tähtensä.
Keittiö, jonka ristikkoikkunat olivat pihalle päin, oli aina puhdas, siisti ja kylmä, todellinen saiturin keittiö, jossa ei mitään saa mennä hukkaan. Kun Nanon oli pessyt ruoka-astiat, korjannut aterian tähteet ja sammuttanut tulen, jätti hän keittiön, jonka käytävä eroitti arkituvasta, ja meni kehräämään isäntäväkensä luo. Yksi ainoa kynttilä riitti iltasin koko perheelle. Nanon nukkui käytävän päässä pienessä komerossa, jota valaisi katonrajassa oleva ikkuna. Hänen järkkymätön terveytensä salli hänen asustaa tässä lokerossa, missä hän talossa vallitsevan syvän hiljaisuuden vuoksi saattoi kuulla pienimmänkin ritinän. Hänen täytyi kuin vahtikoiran nukkua vain toisella korvalla ja olla yönkin aikaan valmiina nousemaan vuoteesta.
Tämän talon muut osat ja kolkat selviävät kertomuksemme kuluessa; mutta jo arkituvasta, johon perheen kaikki komeus oli kasattu, saattaa päättää muun huoneuston alastomuuden.
Vuonna 1819 teki suuri Nanon marraskuun puolivälissä eräänä iltapuhteena ensi kerran tulen kamiiniin. Syksy oli ollut hyvin kaunis. Tämän päivän tunsivat niinhyvin Cruchot'laiset kuin Grassins'it perheen juhlapäiväksi. Niinpä varustautuivatkin nuo kuusi kilpailijaa tapaamaan toisensa Grandet'n arkituvassa antaakseen todisteen vilpittömästä ystävyydestään.
Aamulla oli koko Saumur nähnyt rouva ja neiti Grandet'n Nanonin saattamina käyvän messuun ja kaikki tiesivät, että tänään oli neiti Eugénien syntymäpäivä. Herra Cruchot, abbé Cruchot ja herra C. de Bonfons pitivät silmämääränään saapua heti päivällisten päätyttyä, ennen Grassins'eja, onnittelemaan neiti Grandet'ta. Kaikilla kolmella oli sitä varten suunnattoman suuret kukkavihot, jotka olivat peräisin heidän pienistä kukkamaistaan. Se kukkakimppu, jonka presidentti aikoi lahjoittaa, oli taidokkaasti kultaripsuilla päättyvällä sinisellä silkkinauhalla solmittu.
Tämän merkkipäivän aamuna oli herra Grandet seuraten vanhaa tapaa yllättänyt tyttärensä vuoteessa ja juhlallisesti lahjoittanut hänelle merkin isällisestä suosiostaan, mikä kolmentoista vuoden aikana oli tapahtunut pienen kultarahan muodossa. Rouva Grandet lahjoitti puolestaan tyttärelleen syntymäpäiväksi, samoin kuin uudeksi vuodeksi, puvun. Vuoden vaihteessa sai Eugénie niinikään isältään toisen kultarahan. Nämä kaksi pukua ja kultakolikkoa sekä vielä pieni rahalahja isän syntymäpäivänä muodostivat pienen, noin sadan taalarin erän, jonka isä kernaasti näki tyttärensä panevan säästöön. Hän muutteli tällä tavoin rahojansa laatikosta toiseen ja kasvatti johdonmukaisesti perijättärensä ahneutta. Joskus kysyi hän tytöltä tämän säästön määrää, joka oli La Bertellièren hallussa korkoa kasvamassa, ja sanoi aina silloin:
– Siitä tulee sinun myötäjäistusinasi.
Myötäjäistusina on vanha, vieläkin säilynyt tapa eräillä Keski-Ranskan seuduilla. Kun Berrissa ja Anjoussa nuori tyttö menee naimisiin, saa hän kotiväeltään tai sulhasensa perheeltä kukkaron, jossa on tusina, kaksitoista tusinaa, tai kaksitoista sataa kulta- tai hopearahaa, aina varallisuussuhteiden mukaan. Köyhimmätkään paimentytöt eivät mene naimisiin ilman myötäjäistusinaansa, olipa että se sitten onkin laskettu vain kuparikolikoissa. Issoudunissa puhutaan vielä rikkaasta perijättärestä, joka sai myötäjäistusinansa sadan neljänkymmenen neljän portugalilaisen kultarahan muodossa. Paavi Clemens VII, Katarina Medicin setä, lahjoitti veljensä tyttärelle, tämän mennessä naimisiin Henrik II: n kanssa, tusinan vanhoja kultamitaleja, joiden arvo oli suunnattoman suuri.
Kun isä päivällisen aikana oli nähnyt tyttärensä varsin kauniiksi uudessa puvussaan, oli hän huudahtanut:
– Koska nyt on Eugénien syntymäpäivä, niin tehkäämme tuli takkaan.
Se on oleva hyvä enne.
– Neiti menee tänä vuonna naimisiin, se on varma, sanoi suuri Nanon, kantaen pöydästä hanhen, tynnyrintekijäin fasaanin, tähteet.
– Minä en näe Saumurissa ketään hänelle sopivaa, vastasi rouva Grandet, luoden mieheensä pelokkaan silmäyksen, josta saattoi päättää, kuinka syvässä aviollisessa orjuudessa vaimo parka huokaili.
Grandet katsahti tyttäreensä ja huudahti iloisesti:
– Hän täyttää tänään kolmekolmatta vuotta! Tyttäremme naimisiinmenoa täytyy ruveta ajattelemaan.
Eugénie ja hänen äitinsä vaihtoivat keskenään hiljaisen ymmärtävän katseen.
Rouva Grandet oli mehuton, näivettynyt ja keltainen kuin kuiva omena, eleiltään hidas ja laahustava; hän oli noita naisia, jotka ovat luodut orjuutta varten. Hänellä oli suuri suu, suuri nenä, suuri otsa, suuret silmät. Ensi näkemältä oli hänessä jotain, mikä muistutti puisevaa hedelmää, jossa ei ole makua eikä mehua. Hänen harvat jälellä olevat hampaansa olivat mustat, hänen suunympäryksensä oli ryppyinen ja hänen leukansa muistutti kalossin kärkeä. Muuten oli hän erinomainen nainen, todellinen La Bertellière. Abbé Cruchot sai joskus tilaisuuden vakuuttaa rouvalle, ettei tämä nuoruudessaan ollut niin ruma, minkä rouva kernaasti uskoikin. Koska hänellä oli enkelimäinen lempeys, hyönteisen kärsivällisyys, harvinainen hurskaus, järkkymätön mielenrauha ja hyvä sydän, säälittiin ja kunnioitettiin häntä joka taholla.
Hänen miehensä ei koskaan antanut hänelle enempää kuin kuusi frangia kerralla hänen pieniä menojaan varten. Niin naurettava kuin olikin tämän naisen asema, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä ja perintönä enemmän kuin kolmesataa tuhatta frangia, ei hän kuitenkaan koskaan asettunut vastakynteen sen riippuvaisuuden ja orjuuden johdosta, missä hän tunsi itsensä niin syvästi alennetuksi, ei pyytänyt koskaan mieheltään yhtään kolikkoa eikä tehnyt mitään muistutuksia niiden rahasitoumusten laadusta, joita herra Cruchot toi hänen