Perijätär. Honore de Balzac
Sanalla sanoen, hän ei kaivannut mitään itseään varten.
Toisinaan sai Grandet omantunnon vaivoja siitä, ettei ollut pitkään aikaan antanut vaimolleen hänen kuutta frangiaan, ja silloin pani hän aina, myötyään suuremman määrän vuoden viinisadosta, syrjään pienen käsirahan vaimoaan varten. Ne neljä tai viisi louis'ta, jotka otettiin päältäpäin siitä summasta, minkä joku hollantilainen tai belgialainen maksoi Grandet'n viinisadosta, muodostivat rouva Grandet'n varsinaisen vuosirahan. Mutta kun hän oli saanut nuo viisi louis'tansa, saattoi sattua, että hänen miehensä häneltä kysyi, ikäänkuin heillä olisi ollut yhteinen kukkaro:
– Voitko lainata minulle pari sous'ta?
Tällä tavalla vaimo parka, onnellisena siitä, että saattoi tehdä jotain miehelle, jonka rippi-isä oli selittänyt hänen herrakseen ja mestarikseen, luovutti hänelle talven kuluessa muutamia taalereita käsirahoistaan. Kun Grandet veti taskustansa sen sadan sous'n kappaleen, jonka hän kuukausittain antoi tyttärelleen tämän pieniä menoja varten, ei hän koskaan laiminlyönyt, sen jälkeen kuin oli sulkenut kukkaronsa, kysyä vaimoltaan:
– Ja sinä, äitiseni, tarvitsetko sinäkin jotain?
– Ystäväni, saammepas nähdä, vastasi rouva Grandet perheenemännän arvokkaisuudella.
Rouva Grandet'n mielenylemmyys jäi kuitenkin seurauksitta, sillä hänen miehensä uskoi olevansa varsin huomaavainen vaimoaan kohtaan. Filosoofeilla, jotka joskus elämässään kohtaavat jonkun Nanonin, rouva Grandet'n, Eugénien, on täysi oikeus pitää ironiaa Kaitselmuksen huomattavimpana ominaisuutena.
Näiden päivällisten jälkeen, jolloin ensikertaa oli ollut puhe Eugénien naimisesta, meni Nanon herra Grandet'n huoneeseen etsimään pullollisen viiniä ja oli palatessaan kompastumaisillaan portaihin.
– Sinä vanha pässinpää, kompasteletko sinä niinkuin kaikki muutkin? huudahti hänelle hänen herransa.
– Herra, teidän käytävässänne on yksi porras rikkonainen.
– Hän on oikeassa, sanoi rouva Grandet. Teidän olisi pitänyt jo aikoja sitten korjauttaa se. Eilen oli Eugénie siinä taittamaisillaan jalkansa.
– Kas tässä, sanoi Grandet Nanonille, kun hän näki tämän käyneen aivan kalpeaksi, koska tänään on Eugénien syntymäpäivä ja sinä olet ollut lankeamaisillasi, ota sinäkin pieni lasillinen viiniä.
– Niinpä olenkin sen hyvin ansainnut, sanoi Nanon. Minun sijallani olisivat useimmat rikkoneet pullon, mutta minäpä pidin sitä suojassa, vaikka olisi käsivarteni sen tähden katkennut.
– Nanon parka! sanoi herra Grandet ja ojensi hänelle lasin viiniä.
– Ethän satuttanut itseäsi? kysyi Eugénie katsoen osaaottavasti palvelijattareen.
– En, sain ajoissa kiinni kaidepuista.
– No hyvä, koska tänään on Eugénien syntymäpäivä, sanoi Grandet, niin tahdonpa laittaa portaat kuntoon. Te ette ymmärrä astua sille puolelle, missä porras vielä on eheä.
Grandet otti kynttilän, jättäen vaimonsa, tyttärensä ja palvelijattarensa pimeyteen, jota vain kamiinin loimottava tuli valaisi, ja lähti noutamaan työpajastaan lautoja, nauloja ja muita työtarpeitaan.
– Saanko auttaa? huusi hänelle Nanon kuullessaan kalkutusta portailta.
– Ei tarvita! Selviänpä tästä yksinkin, vastasi tynnyrintekijä.
Samaan aikaan kun Grandet paikkaili madonsyömiä portaitaan ja vihelteli täysin keuhkoin nuoruutensa aikaisia säveliä, kolkutti kolme Cruchot'ta ovelle.
– Tekö siellä olette, herra Cruchot? kysyi Nanon, tarkistellen pienestä ristikkoikkunasta.
– Niin, vastasi presidentti.
Nanon aukaisi oven, ja kamiinin valkea, joka heijastui kattoon, salli kolmen Cruchot'n löytää huoneen sisäänkäytävän.
– Ah, te tulette juhlimaan, sanoi Nanon, huomattuaan heidän kukkansa.
– Suokaa anteeksi, herrani, huusi Grandet, kuullessaan ystäviensä äänen, olen heti palveluksessanne! Enpä ole turhan ylpeä, parantelen täällä juuri portaitani.
– Älkää häiriytykö työssänne, herra Grandet! Onpa kolarikin herra kotonaan, sanoi syvämielisesti presidentti, nauraen yksin sukkeluudelleen, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Rouva ja neiti Grandet nousivat seisaalleen. Presidentti, käyttäen hyväkseen tuvassa vallitsevaa pimeyttä, lähestyi Eugénieta ja sanoi hänelle.
– Sallikaa, neiti, tänään, syntymäpäivänänne, minun toivottaa teille joukon onnellisia vuosia ja kestävää terveyttä, josta teillä tähänkin saakka on ollut syytä iloita.
Hän ojensi Eugénielle suuren, Saumurin oloihin nähden harvinaisen kukkavihon; sitten kiersi hän kätensä tytön vyötäisten ympärille ja suuteli häntä kummallekin puolen kaulaa sellaisella tuttavallisuudella, joka sai tytön kokonaan hämille. Presidentti, joka muistutti suurta ruostunutta naulaa, uskoi täten sopivimmin alkavansa liehittelynsä.
– Olkaa kuin kotonanne, sanoi Grandet astuessaan sisään. Te olette tullut tänne juhlapäivää viettämään, herra presidentti!
– Neidin läheisyydessä, puuttui kirkkoherra puheeseen ojentaessaan hänkin kukkakimppunsa, ovat kaikki päivät veljeni pojalle juhlapäiviä.
Ja hän suuteli Eugénien kättä.
Herra Cruchot taas puolestaan suuteli sydämellisesti tyttöä kummallekin poskelle ja sanoi:
– Kuinka harvoin onkaan juhlaan syytä! Vuodessa on kaksitoista kuukautta.
Asettaen kynttilän kamiinille kellon eteen, sanoi Grandet, joka ei koskaan tahtonut päästää käsistään tilaisuutta sukkeluuksiin:
– Koska nyt on Eugénien juhlapäivä, niin sytyttäkäämme kaikki kynttilät!
Hän irroitti varovaisesti kynttiläjalkain suojukset, otti Nanonin kädestä uuden paperiin käärityn kynttilän, pani sen tarkasti paikoilleen, sytytti sen ja meni istumaan vaimonsa viereen, katsellen vuoroin ystäviään, vuoroin tytärtään, vuoroin taasen molempia kynttilöitään.
Abbé Cruchot, pieni lihavanläntä tyllerö, jolla oli päässä punertava tekotukka ja joka muuten muistutti iloista vanhaa rouvaa, ojensi eteensä hopeasoljilla varustettuihin lujiin kenkiin kytketyt jalkansa ja sanoi:
– Grassins'it eivät ole vielä tulleet?
– Eivät vielä, vastasi Grandet.
– Mutta he tulevat kai kuitenkin? kysyi vanha notario tehden irvistyksen kasvoillaan, jotka muistuttivat kuorinkauhaa.
– Niin luulen, vastasi rouva Grandet.
– Teidän viininkorjuunne on jo loppunut? kysyi presidentti de
Bonfons herra Grandet'lta.
– Kokonaan! vastasi vanha viinitarhuri ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, paisuttaen ylpeydestä rintaansa.
Käytävän ovelta näki hän Nanonin istuvan keittiössä lieden ääressä, kynttilä vierellään, ja jatkavan siellä kehruutaan, jottei häiritsisi juhlavieraita.
– Nanon sammutapas kohta tuli takastasi ja kynttilästäsi! sanoi hän astuen käytävään, ja tule meidän luoksemme. Onpa tosiaan arkitupa kyllin avara meitä kaikkia varten!
– Mutta, herra, te saatte hienoja vieraita.
– Etkös sinä ole yhtä hyvä kuin hekin? Kaikkipa me olemme Aatamista lähtöisin.
Grandet kääntyi presidentin puoleen ja sanoi hänelle:
– Oletteko jo myönyt viininne?
– En, minä annan sen vanhentua. Jos viini on hyvää, on se kahden vuoden päästä vielä parempaa. Tehän tunnette hyvin viininomistajain päätöksen pitää tavallisia hintoja tavarallaan.