Perijätär. Honore de Balzac
mutta saatuaan tietää hänen olevan kaupungissa, luuli hän tapaavansa hänet suuresta linnasta. Hän oli tätä ensi kohtausta varten antanut teettää keikarimaisen, yksinkertaisen loisteliaan matkapuvun, jonka vaikutus oli ihastuttava – käyttääksemme tuota sanaa, jolla näinä aikoina merkitään jonkun asian tai ihmisen erikoinen täydellisyys. Tours'issa oli hän antanut peruukintekijän kähertää kauniin ruskean tukkansa; hän oli siellä myöskin vaihtanut liinavaatteensa ja sitonut kaulaansa mustan silkkiröyhelön, joka yhdessä pyöristetyn kauluksen kanssa muodosti hauskan puitteen hänen valkeille, iloisille kasvoilleen. Puoleksi napitettu matkatakki oli lujaan kiinnitetty hänen vyötärensä ympäri, sallien kuitenkin kasimiriliivin ja sen alla olevan toisen valkean liivin tulla näkyviin. Huolimattomasti taskuun pistetty kello oli lyhyellä kultaketjulla kiinnitetty napinreikään. Hänen harmaat housunsa olivat sivulta napitetut ja niiden saumat olivat mustalla silkkiompeleella kaunistetut. Kädessään heilutteli hän sulavasti kultapäistä koristeltua keppiä, jonka kädensija ei turmellut hänen harmaiden hansikkaidensa tuoreutta. Myöskin hänen lakkinsa todisti erinomaista makua.
Ainoastaan parisilainen hienoston piireistä saattoi esiintyä tällä tavoin, joutumatta naurun alaiseksi, levittää itsetyytyväisyyden sopusoinnun kaikkien näiden turhanaikaisten korujen ylle, joita vielä säesti nuoren miehen rohkea katse, miehen, jolla oli hyviä pistooleja, tarkka käsi ja oma Anettensa.
Se, joka tahtoo täysin käsittää saumurilaisten ja nuoren parisilaisen hämmästyksen, sen eloisuuden, minkä tämän muukalaisen hienous loi tuvan harmaihin varjoihin ja niihin olentoihin, jotka muodostivat tämän perhekohtauksen – hän kuvitelkoon Cruchot'ita tuona hetkenä. Kaikki kolme ottivat nuuskaa nenäänsä eivätkä enää muistaneet pudistaa päältään niitä keltaisia ja mustia jyväsiä, jotka putoilivat heidän kellertäville paidanröyhelöilleen. Heidän pehmeät kaulaliinansa ottivat varsin mielivaltaisia muotoja ja heidän liinavaatteensa, joita heillä oli sellainen määrä, että niiden pesu suoritettiin vain puolivuosittain, olivat laatikoissa saaneet harmahtavan, makaantuneen värin. Niissä näkyi ikävästi vanhuuden merkit. Miesten kasvot, yhtä kuluneet kuin heidän nukkavierut takkinsa, yhtä poimuiset kuin heidän housunsa, tekivät väsähtäneen ja irvistelevän vaikutuksen.
Huolimattomuus koko muuhun puvustoon nähden, joka oli kauttaaltaan epätäydellinen ja iloton kuten usein on tapa maaseudulla, missä ihmiset eivät pukeudu toistensa tähden, vaan missä jokainen paljoksuu hansikkaparin hintaa, säesti Cruchot'iden koko muuta olemusta. Muotipelko olikin ehkä ainoa seikka, jossa Grassins'it ja Cruchot'laiset täydellisesti olivat samalla kannalla.
Parisilainen tarttui lorgnettiinsa tutkiakseen huoneen kalustoa, laattian palkkeja ja seinien väriä, johon kärpäset olivat jättäneet niin runsaasti merkkejä, että ne olisivat riittäneet tietosanakirjan pisteiksi. Myöskin loton pelaajat kohottivat neniänsä ja tähystelivät muukalaista yhtä suurella ihmetyksellä kuin jos heillä olisi ollut kiraffi edessään. Herra des Grassins ja hänen poikansa, joille maailmanmiehen näky ei ollut outo, yhtyivät kuitenkin tähyilemään naapuriensa kanssa, olipa että siihen vaikutti yleinen mieliala tai halu osottaa hyväksymistään ja tulkita se naapureilleen merkitsevällä silmäniskulla:
– Kas tuommoisia ollaan Parisissa.
Kaikki voivat muuten mielin määrin uutta tulokasta tarkastaa pelkäämättä loukkaavansa talon isäntää. Grandet oli syventynyt pitkään kirjeeseen, jota hän piti kädessään, ja oli ottanut sitä varten pöydältä ainoan kynttilän, välittämättä sen enempää vieraistaan.
Eugénie, jolle moinen puvun ja mieskohtaisen esiintymisen täydellisyys, oli ennestään kokonaan tuntematon, luuli näkevänsä orpanassaan taivaallisista korkeuksista alas astuneen olennon. Suloisella mielihyvällä hengitti hän tuoksua, joka lähti vieraan kiiltävästä, kauniisti käherretystä tukasta. Hän olisi tahtonut kädellään koskettaa tämän hansikoiden hienoa nahkaa. Hän kadehti hänen pieniä käsiään, hänen hipiäänsä, hänen piirteidensä tuoreutta ja hienoutta. Lyhyesti, jos voisi vertauksen avulla kuvata sitä vaikutusta, minkä nuori keikari teki tähän kokemattomaan tyttöseen, joka tähän saakka oli parsinut sukkia ja paikkaillut isänsä pukuja ja jonka elämä oli kulunut näiden likaisten seinäin sisäpuolella hiljaisen kadun varrella, jossa tuskin sai nähdä enempää kuin yhden henkilön käyvän ohi tunnissa – tässä tytössä herätti hänen orpanansa näkeminen suloista mielihyvää, samanlaista, jonka saa nuoressa miehessä aikaan joku niistä haaveellisista, Westallin piirtämistä naiskuvioista englantilaisissa matkalaukuissa, kuvioista, jotka ovat niin hienolla tavalla piirretyt että pelkää näiden taivaallisten olentojen henkäyksestäkin häviävän olemattomiin.
Charles otti taskustaan kirjaillun nenäliinan, Skotlannissa matkustavan maailmannaisen käsialaa. Kun Eugénie näki tämän hienon käsityön, mikä oli rakastavalla kädellä tehty aikoina, jotka olivat menneet rakkaudelta hukkaan, tarkkaili hän uteliaana orpanaansa nähdäkseen aikoiko tämä todella käyttää sitä. Orpanan käytöstapa, hänen kädenliikkeensä, hänen tarkoituksellinen suorasukaisuutensa, hänen välinpitämättömyytensä lipasta kohtaan, joka oli tuottanut niin paljon iloa rikkaalle perijättärelle ja jota hän joko piti arvottomana tai naurettavana, ja lopuksi kaikki se hänessä, mikä loukkasi Cruchot'laisia ja Grassins'eja, miellytti tyttöä niin suuresti, että saattoi olla varma siitä, että hän nukuttuaan näki unta tästä ihmeellisestä fenix-linnusta.
Pelinumeroja vedettiin yhä hitaammin ja kohta lotto kokonaan lakkasi.
Suuri Nanon astui sisään ja sanoi kovalla äänellä:
– Antaisiko rouva puhtaita lakanoita, jotta voin tehdä tälle herralle vuoteen.
Rouva Grandet lähti Nanonin mukaan. Rouva Grassins sanoi silloin matalalla äänellä.
– Kukin pitäköön rahansa, jättäkäämme peli.
Jokainen otti kaksi sou'ta vanhassa kukkarossa säilytetystä pohjarahastosta pöydältä. Koko seura liikahti ja teki neljänneskäänteen tulta kohti.
– Te olette siis lopettanut? kysäsi Grandet jättämättä kirjettään.
– Kyllä, vastasi rouva des Grassins, mennen istumaan Charles'in viereen.
Eugénie, antautuen niihin ajatuksiin, jotka ensi kertaa herännyt lemmentunne nuoressa tytössä herättää, lähti hiljaa huoneesta mennäkseen auttamaan äitiään ja Nanonia. Jos joku taitava rippi-isä olisi pannut hänet tunnustuksille, olisi hän varmaan tälle myöntänyt, ettei hän ajatellut enemmin äitiään kuin Nanoniakaan, vaan että häntä ajoi vastustamaton halu pitää huolta orpanansa huoneesta, katsoa, ettei mitään sieltä puuttuisi, ja järjestää kaikki siellä mahdollisimman hyvään kuntoon, jotta huone näyttäisi niin hienolta ja siistiltä kuin suinkin. Eugénie uskoi, että hän yksin saattoi ymmärtää orpanansa maun ja mielihalut.
Hän tulikin itse asiassa oikeaan aikaan osottaakseen äidilleen ja Nanonille, jotka tekivät paluuta, että kaikki oli vasta puolitiessä. Hän antoi suurelle Nanonille määräyksen lämmittää lieden edessä vuoteen lakanat; itse peitti hän vanhan pöydän liinasella ja teroitti Nanonin mieleen, että tämän piti vaihtaa liinaa joka aamu. Hän sai äitinsä vakuutetuksi, että oli välttämätöntä virittää kelpo tuli kamiiniin, ja käski Nanonin, isälle mitään puhumatta, noutaa eteisestä suuren kantamuksen puita. Sitten juoksi hän etsimään kätköistä kiiltävän tarjottimen, joka oli vanhan La Bertellièren peruja, kuussyrjäisen kristallilasin, pienen kullatun lusikan, jonka siloitus kuitenkin oli jo pahasti kulunut, vanhanaikaisen pullon, johon oli kaiverrettu lemmenjumalia, ja asetti kaikki voitonriemuisena kamiinin nurkalle. Hänessä oli neljännestunnin ajassa herännyt enemmän ajatuksia kuin koko muun elämänsä aikana.
– Äiti, sanoi hän sitten, orpanani ei varmaankaan kärsi talikynttilän hajua. Jos ostaisimme vahakynttilän?..
Ja hän lähti kepeänä kuin lintu etsimään kukkaroaan, josta otti kuukausrahansa, sata sou'ta.
– Tuoss' on, Nanon, käy nopeaan.
– Mutta mitä sanoo isäsi?
Tämän peloittavan