Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta. Jacob Ahrenberg
tuntea isänsä äsken tapahtuneen kuoleman johdosta, ajatteli hän tulevaisuutta, elämää tässä vanhanaikuisessa rumassa kodissa, tässä pienessä yksitoikkoisessa kaupungissa. Hän ajatteli vaivaa, huolta ja taistelua tämän ijäkkään kauppahuoneen puolesta, joka oli elänyt melkein sata vuotta ja joka nyt taisteli suuria vaikeuksia vastaan, jotka hänen tuli selvittää.
Suuressa vierashuoneessa makasi vanha Blume ruumiinarkussaan, jonka ympärillä seisoi kaksi riviä suoria, tummia kypressejä; arkun jalkopäässä oli komea parvi valkoisia jaapanin liljoja, joitten tuoksu taisteli voittoisaa taistelua kalmanhajua vastaan. Blumen perhe astui sisään sanoaksensa vielä kerran viimeiset jäähyväisensä vainajalle. Tuolla lepäsi vanhus, katoavaisuuden leima vielä voimakkaissa ja päättäväisissä kasvoissaan. Se kovuus, joka hänen eläessänsä oli leimannut hänen kasvonsa, oli haihtunut, ja tavaton suopeuden sävy painoi niihin melkein oudon ilmeen.
Kauppaneuvoksen puoliso seisoi poikansa vieressä. Ei ole mahdollista kertoa sitä sanatonta levottomuutta ja hellyyttä, jolla hän katseli poikansa kasvoja, jotka, vieläpä kuolleenkin rinnalla näyttivät hivuneilta ja kuihtuneilta.
Emil katseli isäänsä unessakävijän tavalla, tuntematta alussa mitään varsinaista tunnetta.
Vanha Liverpoolin kello tuolla kakluunin sivulla alkoi soida määräperäisiä lyöntejään: yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi luki hän koneentapaisesti. Hän muisteli mitenkä hänen isänsä oli tapana täsmälleen viiden lyönnillä sanoa: "kas niin, poikani, nyt menemme konttoriin", ja tätä sanoessaan hymyili hän ystävällisesti ja kehoittavaisesti. Ei isä nyt milloinkaan enää hymyilisi hänelle eikä laskisi kättänsä hänen olalleen.
Tämä kellonlyönti ja tämä muisto herättivät äkkiä Emilin hänen unteluudestaan. Raju epätoivo hänet äkiltä yllätti. Hän heittäysi kuolleen viimeisen vuoteen viereen; kyyneleet virtasivat hillittömästi hänen silmistään. Yhdessä silmänräpäyksessä näki hän selvästi sielunsa sisuksen; häntä huimasi nähdessään pohjattomuutta siellä. Hän suri yhtä paljon itseään kuin kuollutta vanhusta.
Herra Emil oli hekumoitsija taipumuksen, kasvatuksen ja miettimisen kautta. Itsekkäänä synnyltään, kuten me kaikki, äitinsä hemmottelemana, opettajansa hempimänä, naisten ihailemana ja ankaran isänsä erillään pidättämänä kaikesta varsinaisesta osanotosta kauppa-asioihin, ei hän koskaan ollut oppinut vakaisesti ponnistelemaan, todellisesti taistelemaan taipumuksiaan ja halujaan vastaan. Hänelle olivat huvit aikaiseen tulleet elämän määräpääksi. Ja kun raihnas ruumis, riutunut hermosto eivät enää sallineet elämän kiehuvien nestetten helmeillä ja vaahdota hänen sisässään, oli hän koettanut keinollisesti verestää unteluuttaan ja tylsyyttään. Askel askelelta oli hän joutunut viimeisen ja kavalimman ystävän, morfiinin, haltuun. Jo aikoja sitten oli hänelle tullut se hetki, jolloin huvitusten varasto oli loppuneena ja ilon loriseva puro kuivuneena. Pitomalja oli tyhjennetty pohjaan, ja nyt oli hänen ympärillään jälellä ainoastaan tuo määrätön tyhjyys, joka on itsekkäisyyden rangaistus – tuo tyhjyys, joka on elämänkyllästyksen ja inhon äiti, tuon epikuurolaisuuden pohjalla aina olevan elämänhaluttomuuden ja kuolonhaluisuuden äiti. Tuosta määrättömästä tyhjyydestä ympärillänsä näki hän yhden ainoan tien – kuoleman – kuoleman, sen oven, joka aina on peräytymistä varten niille avoinna, jotka tahtovat välttää elämän ikävyydet ja sen kärsimykset.
Ja Emil katseli ihmetellen, liikutettuna, kauhistuneena, mutta salaisen huumauksen valtaamana kuolleen rauhallisia piirteitä.
Tuo hiljainen nukkuminen, tuo rauha, joka kuvautui tuossa kangistuneitten piirteitten onnellisessa hymyilyssä, olihan se kuolema, tuo suuri tuntematon, joka vapauttaa meidät katumuksesta ja tuskista, elämän inhosta, sen kyllästyksestä ja sen yksitoikkoisuudesta.
Häntä huimasi, sillä tuo suuri hävintö kuvastui hänen eteensä houkuttelevin valoin. Tämä kaikki ei haamottanut hänen sielunsa silmissä ajatuksen loogillisen johdonmukaisuuden muodossa, ei, vaan tuskin tajuttuna sisällisenä silmäilynä, kuten aavistuksen kuvalaitelma, valtasivat hänet menneisyys ja se, mikä oli tulossa.
– Emil, Emil, sanoi hänen äitinsä kovasti liikutettuna, mutta onnellisena siitä mielen syvyydestä ja siitä voimakkaasta tunteesta kuollutta kohtaan, jotka hänen poikansa silminnähtävästi osoitti. – Emil, hillitse kyyneleesi. Sinä olet väsyksissä matkasta; tule, poikani, astu vierashuoneeseen. Kas tässä, lasi vettä. Helene, joudu, joudu, anna veljellesi lasi vettä!
Ja rakkaalla väkivallalla vei hän poikansa pois huoneesta.
Helene teki, niinkuin äiti oli sanonut, luoden samalla kummastelevan katseen veljeensä. Hän oli kasvanut hänen kanssansa lapsesta alkain, hän oli tuntenut itsensä syrjään sysätyksi kodissa, hän tunsi veljensä perinpohjin; hän ei ollut odottanut tätä ankaraa surun puuskaa. Hän tiesi isän ja pojan välin jo monta vuotta olleen kalsea, ja että tämä keskinäinen kalseus ei perustunut satunnaiseen tyytymättömyyteen toisen tahi toisen menetykseen, vaan syvälle käypiin syihin, erilaiseen elämänkäsitykseen ja elämänmäärään.
Vähitellen hillitsi Emil itsensä; hän istuutui äitinsä ja sisarensa väliin. Hetki hetken perästä kului hiljaiseen puheluun vainajasta, hänen viimeisistä sanoistaan, mistä hän oli puhunut, ja mikä oli kiinnittänyt hänen mielensä viimeisinä aikoina, hänen tautinsa kulusta ja siitä myötätuntoisuudesta, jota perheen ystävät olivat osoittaneet heille kaikille.
Täällä mainittiin nimiä, jotka Emil herrassa herättivät muistoja aikoja sitten kuluneista onnellisista päivistä, – nimiä, jotka soivat kuin hiljainen, suloinen laulu kaukaisessa, ihanassa etäisyydessä. Vähitellen, lempeästi ja hiljaisesti solmeusivat uudestaan ne siteet, jotka ennen olivat sitoneet Emil herraa tähän kotiin, tähän maahan, jota hän ei ollut moneen aikaan nähnyt. Kuinka oli hän voinut itsensä niistä irroittaa, kuinka vuosikausia elää kaukana suuressa mailmassa? Mitä oli hän siellä käynyt etsimässä ja mitä oli hän löytänyt, joka ei hänellä jo ollut? Oliko siellä käsi, joka yhtä hellästi pusersi hänen kättänsä, kuin näitten kahden?
Ja kesän hämy laskeutui, ja lehmukset tuolla penkereellä hajoittelivat suloisimpia tuoksujaan ja täyttivät huoneen hyvällä hajulla. Ulkona ikkunapeltillä kuhersivat vielä kyyhkyset. Kaukana kohosi Pyhän Olavin torni ruskottavaa taivasta kohti, kuten jättiläinen satujen maasta. Puheet ja kyyneleet, itkut ja huokaukset vajosivat luonnon suureen, hiljaiseen pyhään rauhaan ja vienot muistot muinaisista päivistä nousivat vanhan kodin jokaisesta nurkasta.
Ei se nyt enää ollut kylmää ja rumaa, ei, se oli kaunista ja rikasta, täynnänsä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, unelmia ja toiveita. Monen vuoden perästä oli Emil jälleen viruttanut sielunsa kotimaan ilmassa, puhdistanut ajatuksensa kodin ilmanalassa. Ja sanottuaan viimein hyvää yötä äidilleen ja sisarelleen ja tultuansa ylös huoneeseensa, tuohon huoneeseen, missä hän oli elänyt onnellisimmat päivänsä, tunsi hän olevansa parempi, vahvempi, onnellisempi, tunsi elämänhalua ja uljuutta värehtivän väsyneessä sielussansa.
Hän teki mitä parhaimmat päätökset, hän tahtoi tarmolla ryhtyä työhön. Hän havaitsi edenneensä vartiopaikalle, jota hänen isänsä kolmekymmentä vuotta oli uskollisesti puolustanut, jonka hänen isänisänsä ja isänisän isänsä kukin vuorostaan olivat jättäneet perinnöksi vanhimmalle pojallensa.
Nyt oli hänen vuoronsa tullut. Hän oli kaikkea elämässä koettanut paitsi työntekoa. Entä jos työnteko vapauttaisi hänet väsymyksestä ja elämänhaluttomuudesta. Hän nousi päättäväisesti ja otti esille kalukotelonsa, haki siitä ja tapasi pienen pullosen. Senjälkeen astuskeli hän viivyttelevin askelein ikkunalle, avasi sen arvelevaisesti ja vastahakoisesti. Epäröiden viimeiseen saakka, päästi hän pullosen kädestään, se putosi kilisten katuojalle tuolla alhaalla ja kilahti tuhansiin palasiin. Hän vetäisi huojennus-henkäyksen ja tuijotti alas hämärään syvyyteen.
Minun täytyy koettaa, ajatteli hän. Ja sitte hän tähysteli ruusuista iltataivasta, jossa jokunen linnapääsky vielä lenteli vanhan linnan ympärillä pyytäessään hyttysiä ja hyönteisiä. Tummansininen viiru taivaanrannalla