Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta. Jacob Ahrenberg
kaunis unelmansa oli jo vaalennut, ja hänen lujimmat päätöksensä tuntuivat hänestä jo järkähtyvän.
II
Pari kuukautta sen jälkeen, kuin Emil herra oli isänsä liikkeen hoidon ottanut haltuunsa, makasi kauppahuone Blumen Vellamo niminen proomu Viipurin sisemmän rantasillan kyljellä vastapäätä vanhaa linnaa. Proomu oli paluumatkalla Uuraasta, jätettyään Blumen "lapaaseen" (varastoon) kallisarvoisen kantamuksensa leveitä honkalankkuja.
Kastarissa taisteli aluksen päällikkö tilasta ja unesta, tilasta, sillä kastari oli ahdas, ja Matti oli jättiläiskokoinen mies, jolla oli suhteettoman iso pää ja jykeät raajat. Nämät eivät millään muotoa tahtoneet ottaa mahtuakseen kojuun, joka oli rakennettu tavalliselle kuuden jalan pituiselle miehelle; unesta, sillä hänellä oli paljon miettimistä, mutta ajatteleminen ei juuri ollut hänen asiansa. Sentähden hän olikin nainut koulutetun naisen Virolahdesta, joka ajatteli, luki, kirjoitti, jopa puhuikin hänen, hänen poikansa Antin ja hänen pienen tyttärensä Ellin puolesta. Nyt oli, paha kyllä, hänen vaimonsa "yhdeksän järven ja yhdeksän virran takana", heidän vähäisellä tilallaan Korpilanjoen varrella Pielisjärven takana, ja siitäpä syystä täytyi Matin ajatella itse – tahi kääntyä kojutoverinsa Israeli Veikkoliinin puoleen. Mutta sitä hän ei tahtonut. Hän kyllä taisi puhua hänen kanssansa, mutta ei noudattaa hänen neuvoansa; ei, parempaahan sitte oli tässä asiassa olla häntä kuulemattakin, niin oli hänen vaimonsa Maija sanonut – ja hänpä oli viisas nainen, vaikka olikin nainen vain.
Asia oli näet se, että Matti aikoi ruveta kauppoihin, myydä metsää, ja Veikkoliini, joka oli sukkela peijakas, oikea tukkijunkkari, aikoi ostaa sitä. Jos Veikkoliini tarjosi kaksi markkaa puulta, luuli Matti pitävänsä pyytää neljä markkaa, jos Veikkoliini olisi tarjennut neljä markkaa, olisi Matti luullut pitävänsä vaatia vähintäkin viisi markkaa. Sillä varmana hän piti, että häntä joka tapauksessa peijattaisiin. Ja kauanpa oli tätä kauppaa hierottukin: viikkokausia; saattavathan vähemmätkin puuhat ihmisen päätä pyörryttää. Näin olivat Matin asiat tätä nykyä.
Oliko siis kummaa, että hänen oli vaikea nukkua lyhyessä kojussaan, kuumassa kastarissaan, joka oli täynnänsä vihaisia kärpäsiä, jotka eivät ottaneet tyytyäksensä Matin ja Veikkoliinin halvan illallisen tähteisiin, vaan uskalsivat käydä itse katteinin ja hänen toverinsa kimppuun. Matti nousi istualleen kojussa, ja hänen rehellisissä ruskettuneissa viilikehlon levyisillä kasvoillaan oli kuin pilvi murheita ja levottomuutta. Miten helkkari hän tästä pulmasta suoriutuisi?
Tuo kuuden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen kolho oikasihe koko pitkään pituuteensa, työntäen noustessaan kastarin luukkua päällään, niin että se vauhdilla ammahti auki. Raitis aamu-ilma vilvoitti hänen kuuman päänsä; hän päätti nousta kannelle. Vaivalla hän sinne pääsi, sillä mies oli pyöreä, ja aukko oli neliskulmainen ja ahdas.
Tuolla ulkona peitti maidonkarvainen, käärinvaatteiden pehmuinen sumu sataman ja kaupungin. Aamuaurinko säteili sumun läpi himmeällä valolla. Linnan mahtavat muurit, vanhat kaupungin vallit ja alukset Pitkänsillan varrella näkyivät epäselvinä piirteinä. Jotkut satamajätkät seisoivat hajareisin rannalla, sanoivat silloin tällöin jonkun sanan, jotka vahingotta olisivat saattaneet jäädä sanomatta, ja syljeskelivät välillä virtaan. Satama oli, kuten aina sumun vallitessa, hiljaisena ja äänetönnä; tuskin kuultiin lainetten loiskinaa Vellamon leveätä keulankylkeä vasten.
Matti käyskeli ahtaalla kannellaan. Jotain pyrki hänen aivoissaan pukeutumaan selvään muotoon, aate, ajatus, joka hänen mielestään tuli ylhäältä, valon kodista tahi hänen vaimonsa terävästä päästä. Se aate hänet valtasi oikein väkisin. Hän meni kastarin aukolle ja kumartui sen yli.
– Veikkoliini, huusi hän; Veikkoliini, tule tänne, minulla on ajatus.
– Ei muuta, eikö sinulla ole kahvia, se olisi paljoa parempaa, vastasi ääni, joka oli tarmokas ja sointuva kuin torventoitotus.
– Tule ylös, Veikkoliini! Nyt minulla metsäkauppa on selvillä.
– Empä sitä viitsi enää kuullakkaan, vastasi puhuteltu. Kahden kuukauden aikaa olet vetänyt sitä köyden päätä, enkä vielä ole nähnyt sitä sisään lapetuksi ja kapelkattiin vyhdityksi.
– Tule nyt vain ylös, nyt on asia selvillä. Ja Matin ruskeihin ahavoittuneihin kasvoihin levisi hymy, voittajan, keksijän oikeutettu, itseensä tyytyväinen hymy. Hänen vaimonsa tyytyisi varmaankin häneen.
Aukosta pyrki nyt äsken pesty, siro ja kovin laiha mies. Hän oli puvultaan kuin herrasmies, paitsi että lakki oli maalaiskuosia, ja housut olivat pitkävarsisissa saappaissa, Muutoin hänellä oli tärkätty kaulus ja musta kaulahinen, kello, sateenvarjo ja kalossit – karjalaisen katsantotavan mukaan, keikarimaisuuden ja uhkeuden korkein määrä. Merkillisin seikka oli kuitenkin miehen kasvot. Ne olivat kovin laihat, vaikka terveennäköiset – intohimot ja ponnistukset olivat niihin jälkiään jättäneet. Posket olivat onttoja, niinkuin olisivat takahampaat pudonneet pois; kaikki lihakset ja koko yhdyskudelma näyttivät kuivettuneen. Sanalla sanoen, kasvot olivat semmoisia, että niitten laihuuskin jo teki henkilön sielunliikutuksien ja intohimojen selittämistä mahdottomaksi. Ja kun siihen lisäksi hänen silmänsä olivat isot, mutta tottumuksesta aina tirkistivät, teki puheena oleva henkilö sisäänpäin kääntyneen, varovaisen ja umpimielisen luonteen vaikutuksen. Leuka oli luja ja isohko.
– Noh, sanoi Veikkoliini haukotellen, – mitä nyt! Mikä aate sinulla on?
– Minä puhun itse Blumen kanssa, sanoi Matti epäröiden. Minä tarjoon metsän hänelle.
Veikkoliinin viisas silmä säkenöitsi häijysti:
– Metsän, josta minä olen hieronut kauppaa! – tee niin, mutta älä sitte turvaudu minuun tässä asiassa äläkä missään muussakaan.
– Hm, hm, yski Matti hämillään.
– Etkö älyä minun jäävän siten myymäprosenttiani saamatta, etkä sinä siltä saa sen enempää.
– Noh, katsokaa, sanoi Matti ujostellen, katsokaa, vaimoni tahtoo asian ratkaistuksi, ja niin minä ajattelin, että hän olisi ikäänkuin tyytyväisempi, jos hän saisi tietää puhuneeni Blumen kanssa itse. Pitäähän hänen tietää säntilleen mitä puutavara tätä nykyä maksaa, hänellä kun on sahamylly jokaisen sadan virstan päässä Iisalmen ja Uuraan välillä, ja joka on niin rikas, että hänellä on kamari täynnänsä hopearahoja ja toinen kuparirahoja. Ettehän te siltä jää prosenttianne saamatta, ette suinkaan.
Veikkoliini silitti kerta kerralta leukaansa, katsoi arvelevaisesti eteensä ja sanoi viimein: Noh, Matti tietää että vanha Blume on kuollut; miten tuo poikansa ymmärtää näitä asioita, en tiedä. Mutta niinkuin tahdotte, olkoon menneeksi! Aion tänään tuonne konttoriin; tulkaa silloin mukaani, mutta muistakaa, että minä se olen, joka myyn metsän.
Matti oli luullut ehdotuksensa hyvinkin sukkelaksi; vaan huomatessaan että Veikkoliini noin ilman muuta siihen suostui, tuntui se hänestä varsin typerältä. Hän koitti Veikkoliinin kasvoista urkkia mitä tämä oikeastaan ajatteli asiasta. Mutta hän oli kuin kiinni pantu kirja, hänen kasvojensa piirteet olivat kuin kiveen hakatut. Jos hän ei itse siihen myöntynyt, ei kenkään osannut selittää ryppyjä hänen kasvoissaan, ja kaikkein vähimmin Matti sitä osasi.
Noitten kahden miehen Vellamo proomussa keskustellessa metsäkaupasta, oli sumu harventunut. Aamutuuli oli herännyt, reväissyt sumun rikki ja ajeli nyt viimeisiä ohuita hahtuvia kuni keveitä hattaroita veden kalvoa myöten. Säteilevä syyskesän aurinko valaisi tuota kaunista taulua. Kaukana rautatienpenkereen takaa kohosivat Myllysaaren lepät näkyviin; vasemmalla näkyi Hiekan laivaveistämö ja pyhän Annan linnoituksen ihantavat ja mustuneet muurit, oikealla vanhan kauppakaupungin vanhimmat rakennukset. Pienet veneet ja höyryveneet piirsivät milloin mustia, milloin valkoisia viiruja lahden veteen ja kajavat liitelivät ilmassa välkkyvän valkoisilla siivillä kaikenlaisia jätteitä haeskellessaan.
Linna kuvastui virtaan, joka vipevän sinisen silkkinauhan näköisenä välkkyi tummien muurien ja