Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta. Jacob Ahrenberg
kyllä sitäkin, vastasi hän arvelevaisesti, silittäen kerta kerralta leukaansa. Kysyisin nöyrimmästi, voinko saada mitä minulla on Teiltä saatavana.
Blume loi pikaisen levottoman silmäyksen herra Schönfeldiin.
Veikkoliini huomasi hänen levottomuutensa, mutta näytti itse tyyneltä ja selittämättömältä tavallisuutensa mukaan.
– Katsokaa, sanoi hän, olen aikonut ostaa vähän maata nyt, kun hinnat ovat halvat, ja tahtoisin sentähden —
– Niin, tietysti, herra Schönfeld – ja nuori Blume kääntyi ensimmäisen konttorimiehensä puoleen, – laske selville Veikkoliinin saatava.
Veikkoliini otti esille kuluneen muistiinpanokirjansa.
– Se on 7,800 markkaa, sanoi hän vitkaan, pannen korkoa summalle.
– Niin, se käy yhteen, sanoi konttorinpäällikkö. Rahat ovat kyllä pantuina liikkeeseemme ilman irtisanomisaikaa, mutta eihän suinkaan Veikkoliini niitä heti tarvitse?
– Kyllähän minä ne tarvitsisin niin pian kuin mahdollista.
– No niin, siinä tapauksessa maksetaan ne teille kahden kuukauden perästä, sanoi herra Schönfeld päättäväisesti.
Veikkoliini näytti arvelevaiselta ja silitti taas leukaansa monta kertaa. Hän oli nähtävästi kahdella päällä.
– Vai niin, kahden kuukauden perästä siis. Maksetaanko rahat Suikkilan sahalla, vai kuinka?
– Tietysti Suikkilan sahalla, tahi missä vain tahdotte. Ja Blume laski molemmat miehet menemään jotenkin jyrkästi hirsienostelijan mielestä.
Veikkoliini ja Kiiskilä menivät ulos. Kahta tuntia myöhemmin lähdettiin matkalle pohjaanpäin. Mutta näinä kahtena tuntina kuljeskeli Veikkoliini huolestuneena. Olisiko kuitenkin jotain perää siinä, ettei kauppahuone Blume enään ollut niin vankka kuin ennen. Varmistuakseen asiasta kävi hän etsimässä vanhaa ystäväänsä Sergei Feodorovitschia, mutta tämä ei ollut kotona.
Matka Kiiskilään oli pitkällinen. Saimaan kanavaa ylöspäin vetivät hevoset heidän proomujaan. Avaroilla vesillä olivat kauppahuoneen hinausvenheet käytettävinä, mutta ei aina. Suuria varastoja piti vielä muutaman viikon kuluessa kuljetettaman alas Uuraaseen, ja höyryt olivat alinomaisessa työssä. Paikoittain täytyi sentähden varppaamalla, purjehtimalla tahi soutamalla päästä eteenpäin, taikka maattiin paikoillaan. Tällä ajalla ei Veikkoliini sanallakaan kajonnut metsäkauppaan. Ei Mattikaan puhunut asiasta, koska hän ei tahtonut näyttää liian hetaalta; hän muisti vaimonsa neuvoa.
Veikkoliini istui joka päivä tuntimääriä proomun ahtaassa kastarissa laskemassa ja kirjoittamassa.
Istuen oikein taidepajan valossa, joka kirkkaana ja puhtaana lankesi hänen kasvoillensa, käsillensä, toimi- ja konttorikirjoihinsa, jättäen muut esineet puolihämärään, olisi hän näin ollut oivallinen kaava hollantilaiselle laatumaalarille. Hänen kovat, ikäänkuin vaskeen piirretyt kasvonsa, vaaleat selittämättömät silmänsä, jäntevät kätensä, kaikki esitti sisällisen voiman ja valppaan älyllisyyden kuvan. Hän vertasi muistiinpanojaan, laski ja arvioitsi. Ja ennenkuin sahalle tultiin, oli hänellä asia selvillä. Jos niitä hintoja, joita nyt maksettiin Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa, verrattiin siihen, mitä kauppahuone Blume viime aikoina oli maksanut metsästään ja sahoistaan, niin oli päivän selkeää, että liike ei voinut kauan kannattaa. Ja jos hinnat ensi keväänä vielä enemmän alenisivat, piti kauppahuoneen olla vankka pysyäksensä pystyssä.
Mutta oliko kauppahuone vankka? Syitä oli kyllä vastata tähän kysymykseen kieltämällä. Kun Veikkoliini liitti toisen toiseen ja muistellessaan ettei hänen rahojaan heti hänelle maksettu, kävi hän levottomaksi. Olivatko hänen työnsä hedelmät siis epävarmat? – Mutta toiselta puolelta, voisiko kauppahuone Blume olla epävakaa? Ei, se ei voinut olla mahdollista, satavuotinen, vankka, arvossa pidetty, luotettava kauppahuone – ja kuitenkin? Mitenkä hän saisi varman tiedon siitä, täydellisesti, selvästi, luotettavasti varman tiedon? Hänen täytyi se saada, maksakoon mitä tahansa.
Eräänä iltana, kun syksytuuli oli kovasti ravistellut proomua, sanoi hän "Vahvalle Matille": tänä-yönä makaamme Puumalan kylässä, minä tahdon nukkua kylläkseni yhden yön. En kauemmin kestä tätä jyskytystä proomussa.
– Niinkuin Veikkoliini tahtoo, vastasi Matti.
Puumalassa laskettiin siis ankkuriin, ja matkustajat menivät maihin levätäksensä ison kylän tilavassa keskievarissa. Veikkoliini käveli synkkänä kylässä koittaen varovaisesti kylän kauppiailta ja liikemiehiltä urkkia, olivatko hänen epäilyksensä mielikuvituksen luomia, tyhjiä houreita, vai oliko niissä perää. Hänen kysymyksensä olivat kuitenkin niin hienoja, ettei kenkään niitä käsittänytkään. Ja koska tavallisesti on niin, että luulemme mitä mielellämme tahdomme luulla, tunsi Veikkoliini itsensä levollisemmaksi, ja hiukan häpeissään itsestään, epäilyksistään ja mielikuvituksistaan, meni hän levolle.
Hänen maattuaan sikeästi ja tuskaisia unia näkemättä, herätti hänet auringon noustessa epäselvä, yksitoikkoinen jupina. Hän ei laisinkaan muistanut missä hän oli, nosti varovaisesti päätään ja katseli tähystellen ympärilleen.
Ja katsos, ikkunan edessä, mihin aurinko heitti jyrkeäpiirteisen, kellervän valoneliön tupaan, makasi mies kyykistyneenä vanhalla kuluneella viheliäisellä matolla. Hänen vieressään oli laattialla kirjaeltu lakki. Hän taivutteli kaljua päätään, joka oli paljaaksi ajettu, niin että iho tummansinisenä näkyi, ja korvat loistivat punaisina auringonvalossa, seitsemän kertaa laattialle, ja nousi sitte taas aamun valon vallassa. Hänen mustat silmänsä tuijottivat itäänpäin harrasta intoa hehkuvina. Näytti siltä, kuin katsoisivat ne kaukaiseen etäisyyteen, sadan maan ja sadan järven taakse, missä onnen ja autuuden kruunu oli saavutettavissa. Kummallisia sanoja, "Medsjid ei kooran, Medinet en Neebe" läksi kuiskinana hänen terävähuulisesta suustaan.
Yhä nopeammin liikkui hänen huulensa, yhä innokkaammin mies kumarteli. Nyt nosti hän kätensä, pani ne, täynnänsä kunnioitusta, rinnalleen, seisoi hetkisen äänetönnä, loi silmänsä taivaaseen, niin että silmänvalkeainen näkyi. Sen jälkeen otti hän laattialta pyöreän lakkinsa, kääri yhteen viheliäisen mattonsa, pisti sen suureen nahkapussiin ottaen samalla esille vähän sipulia, suolaa ja leipää sekä alkoi aamustella.
Nyt nousi Veikkoliini, haukotteli ja liikutti jäseniään; toinen ei näyttänyt edes huomaavan häntä.
– Hyvää huomenta, vieras, kuinka asiat käyvät?
– Kiitoksi, vastasi tataarilainen, ei paljo hyvin. Olen tämä vuosi lähteny liikkeelle aikaisemmin, kuin olisi pitäny. Sianteurastus ei olla vielä alkanu, harjakset tahto pysyy korkeassa hinnassa.
– Vai niin, te olette harjaksenostelija! Kuinka voitte saada kaikki harjakset myydyiksi. Ompa teillä kauhea määrä niitä, kun ajatte niitä haltuunne näin pitkin koko Karjalaa. Ja minkätähden ette osta harjaksia Venäjällä.
– Niin, jupisi tataarilainen, asia olla se, että kaikki tehtaat Tallinnassa ja Pietarissa tahto suomalaisi harjaksi. Sergei Feodorovitsch Viipuris osta minult kaikki harjakset.
– Vai niin, te tunnette siis Sergei Feodorovitschin, kuinka hän jaksaa?
– Minu vanha ystävä ja tuttava Sergei Feodorovitsch voi hyvin, olla vain levoton, ku minä viime kerta näin häne; olla kaupas nuore Blume kans, se olla huono kauppa, Blumen kauppa.
Veikkoliini karkasi äkisti seisaalle. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan vaaleni kovasti. Siis hänkin, Sergei Feodorovitschkin aavisti pahaa. Ja Sergei Feodorovitschilla oli hyvät haistimet, hän vainusi paremmin kuin karhukoira.
– Jäättekö kauaksi aikaa tänne, kysyi Veikkoliini nopeasti.
– Minä mene pois tämä päivä, mutta tule takasi ensi viikko.
– Kuulkaa, sanoi Veikkoliini epäillen ja kuiskaten, luotuansa silmäyksen Mattiin, joka makasi rahilla; tahdotteko luvata minulle