Kaksi kaupunkia. Dickens Charles
vain heidän katselevan papereita."
"Ja nyt keskusteluunne syytetyn kanssa, neiti Manette."
"Syytetty oli yhtä avomielinen minua kohtaan – minun avuttoman tilani tähden – kuin ystävällinen, hyvä ja auttavainen isääni kohtaan. Toivon," – hän purskahti itkuun, – "etten palkitse häntä vahingoittamalla häntä tänään."
Kärpäset surisivat.
"Neiti Manette, ellei syytetty käsitä, että te perin vastenmielisesti olette täällä todistamassa, jota olette velvollinen tekemään – jota teidän täytyy tehdä – jota ette voi päästä tekemästä, on hän ainoa läsnäolijoista, joka on siinä tilassa. Jatkakaa, olkaa hyvä."
"Hän kertoi minulle matkustavansa arkaluontoisessa ja vaikeassa asiassa, joka saattaisi tuottaa ikävyyksiä muille, siksi matkusti hän toisella nimellä. Hän sanoi, että tämä asia oli pakottanut häntä viipymään muutamia päiviä Ranskassa, ja että hänen täytyi vielä hyvän aikaa eteenpäin matkustaa Ranskan ja Englannin väliä."
"Puhuiko hän mitään Amerikasta, neiti Manette? Miettikää tarkoin."
"Hän koetti selittää minulle tämän riidan syntyä ja sanoi, että mikäli hän asian käsitti, oli siinä vääryyttä ja mielettömyyttä Englannin puolelta. Hän lisäsi leikkiä laskien, että Yrjö Washington kenties saavuttaisi historiassa yhtä suuren nimen kuin Yrjö kolmas. Mutta hän ei tarkottanut sillä mitään pahaa, hän sanoi sen nauraen ja vain aikansa kuluksi."
Jännittävän näytelmäkappaleen katsojat matkivat tietämättään etevimmän näyttelijän jokaista voimakasta kasvojenilmettä. Nuoren tytön otsa oli tuskallisessa jännityksessä hänen tätä todistaessaan, ja kun hän vaikeni tuomarin tehdessä muistiinpanojaan, tarkkasi hän äänettömyyden kestäessä mitä vaikutusta se teki syyttäjään ja puolustajaan. Katsojain parvessa ilmeni kaikkialla salissa sama mieliala siinä määrin, että useimmat otsat olivat ikäänkuin todistajan heijastuskuvia, kun tuomari silmäili ylös muistiinpanoistaan, kuunnellakseen ammossa suin mitä kauheita pilkkasanoja Yrjö Washingtonista lausuttiin.
Yliprokuraattori ilmoitti nyt tuomarille, että hän katsoi tarpeelliseksi säntillisyyden ja muodon puolesta huutaa esille nuoren ladyn isän, tohtori Manetten, joka niinmuodoin huudettiin esille.
"Tohtori Manette, katsokaa syytettyä. Oletteko nähnyt häntä ennen?"
"Kerran, kun hän kävi minua tervehtimässä asunnossani Lontoossa, kolme tai puoli neljättä vuotta takaperin."
"Voitteko todistaa hänet matkakumppaniksenne postilaivassa, tai kertoa mitä hän keskusteli tyttärenne kanssa?"
"En voi, sir."
"Onko teillä erityinen syy, minkä vuoksi ette voi sitä tehdä?"
"Hän vastasi matalalla äänellä: 'On'."
"Onko teitä pidelty niin pahoin että olette istunut kauvan vankeudessa synnyinmaassanne ilman tutkimusta ja syytettä."
Hän vastasi äänellä, joka tunki jokaisen sydämmeen:
"Olen istunut kauvan vankeudessa."
"Olitteko yllämainitun tapauksen aikana hiljan vapautettu?"
"Niin on minulle kerrottu."
"Ettekö muista tätä tapausta."
"Muistini on tyhjä aina siitä hetkestä alkaen, jolloin minä vankeudessani työskentelin kenkiä tehden, siihen asti, kun huomasin asuvani Lontoossa tämän rakkaan tyttäreni kera. Minä tulin hänet tuntemaan, laupiaan Jumalan suodessa minulle takasin sielunvoimani; mutta en pysty edes sanomaan mitenkä opin hänet tuntemaan. Minä en vähääkään muista, mitenkä se tapahtui."
Herra Yliprokuraattori istahti ja myös isä ja tytär istuutuivat.
Nyt seurasi omituinen tapaus oikeussalissa. Koska tahdottiin todeksi näyttää, että syytetty yksissä neuvoin erään rikostoverin kanssa, jonka jäljille ei oltu päästy, oli matkustanut mainittuna perjantaiyönä marraskuussa viisi vuotta sitten Doverinpostivaunuissa, ja oli vaunuista salaa poistunut yöllä paikalla, jonne hän ei ollut jäänyt, vaan josta hän oli matkustanut takasin parikymmentä peninkulmaa tai vielä enemmän erääseen karnisooniin tai sotasatamaan ja siellä hankkinut tietoja, huudettiin esille vierasmies, jonka oli todistettava syytetty siksi henkilöksi, joka juuri samaan aikaan oli ollut hotellin kahvilassa tässä karnisooni- ja sotasatamakaupungissa odottamassa erästä toista henkilöä. Syytetyn asianajaja toimitti todistajan kuulustelun, mutta ei muuta tulosta saanut kuin että hän ei ollut nähnyt syytettyä missään muualla. Silloin peruukkipäinen herra, joka koko ajan oli katsonut oikeussalin kattoon, kirjoitti pari sanaa paperiliuskalle, pusersi sen yhteen ja lennätti sen hänelle. Asianajaja kiersi paperilipun auki seuraavalla väliajalla ja katseli syytettyä hyvin tarkkaavaisesti ja uteliaasti.
"Toistatteko vielä, että olette aivan varma siitä, että se oli syytetty?"
Todistaja oli aivan varma.
"Ettekö koskaan ole nähnyt ketään, joka suuresti muistuttaisi syytettyä?"
"En ketään (sanoi todistaja), jonka suhteen voisin erehtyä."
"Katsokaa tarkasti tuota gentlemannia, tuota oppinutta ystävääni" – hän osoitti häntä, joka oli lennättänyt paperipalasen, "ja katsokaa sitten tarkasti syytettyä. Mitä sanotte? Ovatkohan he hyvin toistensa näköiset?"
Lukuun ottamatta että oppineen ystävän ulkomuoto oli huolimaton ja räntistynyt, miltei irstainen, olivat he niin toistensa näköiset, näin toisiinsa verrattuina, että he hämmästyttivät jokaista läsnäolijaa. Kun Mylord pyynnöstä käski, vaikka varsin epäsuosiollisesti, oppineen ystävän riisua peruukkinsa, tuli yhdennäköisyys vielä huomattavammaksi. Mylord kysyi herra Stryveriltä (syytetyn asianajaja) oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia (oppineen ystävän nimi) maankavalluksesta? Mutta herra Stryver vastasi kieltäen. Hän pyysi vain todistajaa vastaamaan eikö se, joka oli kerran tapahtunut, saattanut kahdesti tapahtua, ja olisiko hän ollut yhtä varma asiastaan, jos hän olisi ensin nähnyt tämän varomattomuutensa selityksen ja luottaisiko hän vielä yhtä paljon itseensä, sen nähtyään j.n.e. Tuloksena oli, että todistaja murskattiin kuin saviastia ja hänen osuutensa jutussa pirstaantui tyhjäksi löröksi.
Herra Cruncher oli seuratessaan todistuksia nauttinut välipalaksi aimo aterian ruostetta sormistaan. Hänen oli nyt kuultava, kuinka herra Stryver sovitteli syytetyn asiaa valamiehille kuin vaatekertaa, todistaen heille, että isänmaanystävä Barsad oli palkattu urkkija ja kavaltaja, julkea verikauppias ja maailman suurimpia konnia lähinnä kirottua Juudasta – jonka näköinen hän mahtoikin olla, mitenkä kunnon palvelija Cly oli hänen ystävänsä ja rikostoverinsa ja sen kunnian ansaitsikin, mitenkä näitten väärentäjien ja valapattojen vakoilevat silmät olivat valinneet syytetyn uhrikseen, siksi että eräät perheasiat Ranskassa – hän oli ranskalaista syntyperää – pakottivat häntä matkustamaan yli Kanaalin. Näihin asioihin nähden taas ei hän tahtonut suutansa avata, kysyttiinpä tässä vaikka hänen elämäänsä, niin olivat ne arkaluontoista laatua ja koskivat hänelle läheisiä ja rakkaita henkilöitä. Vielä huomautti hän että tämän nuoren naisen pakotettu todistus, he olivat nähneet mitenkä tuskallista tämä todistaminen oli, ei ollut mistään kotoisin, ja sisälsi vain pientä viatonta mielistelyä ja kohteliaisuutta, mikä aina on tavallista nuoren herran ja naisen välillä samanlaatuisissa olosuhteissa, – lukuunottamatta tuota viittausta Yrjö Washingtonista, joka oli aivan liian vallaton ja mahdoton, että sitä saattaisi katsoa muuksi kuin eriskummalliseksi leikinlaskuksi. Olisi heikkoutta hallituksen puolelta ja kansansuosion tavoittelemista, vedota alhaiseen kansallisvihaan, jota yllyttääkseen herra yliprokuraattori oli nostanut tästä asiasta niin suuren hälinän, ja syyte perustui ainoastaan kurjiin ja kataliin todistuksiin, jotka niin usein rumentavat tämänkaltaisia juttuja ja joista maankavallusjutut vilisevät. Mutta tässä Mylord keskeytti (niin vakavan näköisenä, kuin tämä ei olisi ollut totta) sanoen, että hän ei saattanut istua tuomarinistuimella näitä viittauksia kuuntelemassa.
Herra Stryver huusi sitten esiin harvat todistajansa,