Kaksi kaupunkia. Dickens Charles
nyt valamiehet alkoivat neuvotella ja suuret kärpäset surisivat jälleen.
Herra Carton, joka niin kauvan oli istunut katsomassa oikeussalin kattoa, ei tällä jännityksen hetkelläkään muuttanut paikkaa eikä asentoa. Hänen oppineen ystävänsä herra Stryverin kokoillessa papereitaan, kuiskutellessa lähellä istuvien kanssa ja silloin tällöin levottomasti vilkaistessa valamiehiin, katsojien liikkuessa ja muodostaessa uusia ryhmiä ja itse Mylordinkin noustessa istuimeltaan ja mittaillessa hitaasti edestakasin lavaa, joka saattoi katsojat hienosti epäilemään hänen tilaansa kuumeentapaiseksi – istui tämä mies yksin tuoliinsa nojautuneena, kulunut pukunsa puoliavoinna, pörröinen peruukki umpimähkään päässä, kädet taskuissa ja silmät katossa, kuten olivat olleet koko päivän. Huolimattomuus hänen olennossaan teki hänen ulkomuotonsa vastenmieliseksi ja vähensi niin hänen yhdennäköisyyttään vankiin, (jota hänen silloinen vakavuutensa enensi) että monet katsojista, jotka nyt häntä tarkastelivat, ihmettelivät keskenään äskeistä yhdennäköisyyttä. Herra Cruncher teki saman huomautuksen lähimmälle naapurilleen ja lisäsi: "Panenpa veikkaa puolesta guineasta, ettei hänelle koskaan anneta mitään asianajajatoimia. Minusta näyttää, ettei hän saa mitään, vai kuinka."
Mutta tämä herra Carton tajusi sentään tapahtumia näyttämöllä paremmin kuin mitä olisi luullut, sillä nyt, kun neiti Manetten pää vaipui hänen isänsä rinnalle, oli hän ensimmäinen sitä näkemässä ja sanoi kovalla äänellä: "oikeudenpalvelija! katsokaa nuorta ladyä. Auttakaa herraa saattamaan häntä ulos. Ettekö näe, että hän on maahan vaipumaisillaan!"
Neiti Manettea vietäessä ulos, herätti hän paljon sääliä, ja osanotto hänen isäänsä kohtaan oli suuri. Muistutus hänen vankeusajastaan oli nähtävästi tuottanut hänelle suurta, sisällistä mielenliikutusta tutkimuksen aikana, ja tuo mietiskelevä ja itseensäsulkeutunut ilme, joka häntä vanhensi, oli siitä lähtien asunut hänen kasvoillaan kuin raskas pilvi. Hänen mennessään ulos, palasivat valamiehet, jotka olivat vetäytyneet hetkeksi syrjään ja pitäneet väliaikaa, ja puhuivat puheenjohtajallensa.
He eivät olleet yksimieliset ja halusivat vetäytyä neuvottelemaan. Mylord osotti (ehkä Yrjö Washington muistissaan) hieman hämmästystä heidän erimielisyydestään, mutta ilmaisi tyytyväisyyttään siihen, että he vetäytyivät syrjään valvonnanalaisina ollen, ja itse vetäytyi hän myös syrjään. Tutkimus oli kestänyt koko päivän, ja nyt sytytettiin lamput oikeussalissa. Huhuttiin, että valamiehet tulisivat viipymään kauvan ulkona. Katsojat hupenivat hankkimaan itselleen vähän virvoituksia, ja syytetty vetäytyi aituuksensa sisimpään istumaan.
Herra Lorry, joka oli seurannut neiti Manettea ja hänen isäänsä ulos, palasi sisään viitaten Jerrylle, joka nyt kiihkon laimettua helposti pääsi hänen luokseen.
"Jerry, jos haluatte hankkia itsellenne jotain syötävää, niin menkää vain. Mutta pysytelkää lähitienoilla. Te kuulette varmaan kun valamiehet palaavat. Mutta älkää hetkistäkään myöhästykö, sillä teidän on vietävä sana tuomiosta pankkiin. Te olette vikkelin sananviejä, jonka tunnen, ja ennätätte Temple Bariin paljon ennen minua."
Jerryllä oli juuri sen verran otsaa, että hän taisi siihen nyrkillä naputtaa, ja sen hän nyt teki osotteeksi, että oli tämän käskyn oivaltanut ja killingin vastaanottanut. Herra Carton astui nyt esiin ja kosketti herra Lorrya käsivarrelle.
"Mitenkä on nuoren ladyn laita?"
"Hän on hyvin allapäin, mutta hänen isänsä lohduttaa häntä, ja hän voi paremmin, kun pääsi oikeussalista."
"Minäpäs kerron tämän syytetylle. Teille, arvokkaalle pankkivirkamiehelle ei sovi ruveta hänen kanssaan julkisiin keskusteluihin."
Herra Lorry punastui kuin olisi hän juuri harkinnut sitä seikkaa, ja herra Carton raivasi itselleen tien aituuksen luo. Oikeussalin uloskäytävä oli samassa suunnassa, ja Jerry seurasi häntä pelkkänä silmänä ja korvana, piikit pystyssä.
"Herra Darnay."
Syytetty astui paikalla esiin.
"Te olette tietysti halukas kuulemaan mitenkä on todistajan, neiti
Manetten laita. Hän on toipumassa. Pahin mielenliikutus on ohi."
"Olen hyvin pahoillani, että olen siihen syypää. Voisitteko sanoa sen hänelle ynnä lämpimät kiitokseni?"
"Voinpa kyllä ja teen sen, jos niin pyydätte." Herra Cartonin käytös oli niin penseä että se oli miltei loukkaava. Hän seisoi puoleksi poiskääntyneenä vangista, nojaten kyynäspäällään aituukseen.
"Pyydän teitä sen tekemään. Ottakaa vastaan sulimmat kiitokseni."
"Herra Darnay", kysyi Carton yhä vain puolittain häneen kääntyneenä, "mitä tulosta odotatte tästä neuvottelusta?"
"Pahinta."
"Se on viisainta ja hyvin todennäköistä. Mutta luulen, että tämä syrjäänvetäytyminen on teille hyväksi."
Koska vitkasteleminen oikeussalista mennessä ei ollut luvallista, ei Jerry kuullut sen enempää, vaan jätti heidät – piirteiltään olivat he niin yhdennäköiset ja käytökseltään niin erilaiset – kun he siinä seisoivat toistensa vieressä kuvastuen yläpuolella olevaan peiliin.
Puolitoista tuntia kului hitaasti alhaalla käytävässä, joka oli varkaita ja roistoja täynnä, joskin sitä koetettiin lyhentää lammaspiiraisilla ja oluella. Käheä sananviejä istui epämukavasti eräällä penkillä, nautittuaan näitä virvoituksia, ja oli tupsahtanut uneen, kun äänekäs hälinä ja nopea ihmistulva, joka virtaili ylös oikeussaliin vieviä portaita, tempasi hänet mukaansa.
"Jerry! Jerry!" huusi herra Lorry jo ovella hänen tullessaan.
"Tässä olen, sir! Siinäpäs kahakka ennenkuin pääsee läpi. Tässä olen, sir!"
Herra Lorry ojensi hänelle paperilipun läpi tungoksen. "Pian!
Saitteko sen?"
"Sain, sir."
Paperilipulle oli pikaisesti kirjoitettu sana: "Vapautettu".
"Jos taas olisitte lähettänyt viestin: 'elämään palautettu'", mutisi
Jerry kääntyessään, "olisin tällä kertaa ymmärtänyt tarkoituksenne."
Hänellä ei ollut tilaisuutta sanoa eikä ajatella muuta, ennenkuin hän jo oli ulkona Old Baileysta; sillä ihmisjoukko törmäsi ulos niin raivokkaasti, että oli hänet kumoon keikauttaa, ja äänekäs hälinä virtaili kadulle, ikäänkuin olisivat pettyneet kärpäset hajautuneet toisia haaskoja vainuamaan.
NELJÄS LUKU
Onnitteluja.
Viimeinen pohjasakka siitä ihmispöperöstä, joka koko päivän oli siellä kiehunut, oli herunut pois oikeussalin himmeistä käytävistä, kun tohtori Manette, hänen tyttärensä, Lucy Manette, herra Lorry ja asianajaja herra Stryver ympäröivät herra Charles Darnayta – äsken vapautettua, onnitellen häntä pelastuksestaan kuolemasta.
Kirkkaammassakin valossa olisi ollut vaikea tohtori Manetten älykkäissä kasvoissa ja suorassa ryhdissä tuntea ullakkohuoneen suutaria Pariisista. Mutta joka oli häntä pari kertaa katsonut, ei voinut olla häneen uudestaan silmiään luomatta, joskin ei olisikaan sattunut kuulemaan hänen matalan, vakavan äänensä surullista sointua, eikä näkemään sitä hajamielistä ilmettä, joka pimensi häntä aika-ajoin ilman näkyvää syytä. Vaikka ulkonaiset syyt, kuten viittaus hänen pitkällisiin, riuduttaviin tuskiinsa aina – niinpä tutkimuksessakin – nostattivat tämän tilan hänen sielunsa syvyydestä, syntyi se myös itsestään ja verhosi hänet synkkyyteen, joka niille, joille hänen elämäntarinansa oli outo, oli yhtä käsittämätön, kuin jos kesäaurinko olisi luonut häneen todellisen Bastiljin varjon, rakennuksen ollessa kolmensadan peninkulman päässä.
Ainoastaan hänen tyttärellään oli valta taikoa nämät mustat mietteet hänen mielestään. Hän oli kultainen lanka, joka yhdisti menneisyyden nykyisyyteen, ja hänen äänensä