Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
antinovitsh Tolstoi
Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta
I Luku.
Opritshnikit
Vuonna 7703 maailman luomisesta, elikkä nykyisen ajanlaskun mukaan v. 1565, kuumana kesäpäivänä, kesäkuun 23 p., nuori bojari,1 ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, saapui Medvedevkan kylään, joka on noin kolmenkymmenen virstan päässä Moskovasta.
Hänen takanaan ajoi joukko sotilaita ja orjia.
Ruhtinas oli viettänyt kokonaista viisi vuotta Litvassa. Hänet oli lähettänyt tsaari Iivana Vasiljevitsh kuningas Sigismundin luo tekemään rauhaa moneksi vuodeksi silloisen sodan jälkeen. Mutta tällä kertaa tsaarin valinta oli epäonnistunut. Tosin Nikita Romanovitsh pontevasti puolusti maansa etuja, ja näyttipä siltä, että parempaa välittäjää tuskin olisi voinut toivoakaan, mutta Serebrjani ei ollut syntynyt keskusteluja varten. Hyljäten lähettilästieteen hienoukset, hän tahtoi puhtaasti käsitellä asioita, ja häntä seuranneiden kirjurien suurimmaksi mielipahaksi hän ei sallinut heidän tehdä minkäänlaisia koukkuja. Kuninkaan neuvonantajat, jo valmiit myönnytyksiin, käyttivät pian hyväkseen ruhtinaan suoruutta, urkkivat meidän heikot puolemme ja lisäsivät vaatimuksiaan. Silloin hänen kärsivällisyytensä loppui: keskellä täyttä valtiopäivahuonetta löi hän nyrkkinsä pöytään ja repi rikki valmiin sopimuskirjan, joka oli vain allekirjoitusta vailla.
– Te, ynnä teidän kuninkaanne olette kaksikielisiä luikertelijoita. Minä puhun teidän kanssanne omantuntoni mukaan, mutta te vaan etsitte tilaisuutta pettääksenne minua. Sitäpä on enään mahdoton enää sovittaa.
Tämä kiivas esiintyminen menetti silmänräpäyksessä edellisten keskustelujen tulokset, ja tuskinpa hän olisi voinut välttää maanpakoa, jollei juuri samana päivänä olisi Moskovasta tullut käsky heittää rauhantekeminen ja uudistaa sota. Iloisena jätti Serebrjani Vilnan kaupungin, muutti samettipukunsa välkkyvään sotisopaan, ja nyt löylyttämään litvalaisia, missä vain heitä tapaisi. Hän osoitti kuntoansa sotilasuralla paremmin kuin keskustelujen alalla, ja saavutti pian suuren maineen sekä venäläisten että litvalaisten kesken.
Ruhtinaan ulkomuoto vastasi hänen luonnettaan. Eniten huomiota herättävät piirteet hänen miellyttävissä, mutta ei kauneissa kasvoissaan oli suoruus ja avomielisyys. Hänen mustanharmaissa, mustien ripsien varjostamissa silmissään olisi katsoja huomannut erinomaisen, itsetiedottoman ja tahdottoman päättäväisyyden, joka esti hänet vaipumasta mietteisin ratkaisevalla hetkellä. Tuuheat, toisiinsa yhtyvät silmäkarvat, osoittivat jonkinmoista epäjärjestystä ja yhteyden puutetta hänen ajatuksissaan. Mutta soma, hienosti kaareutuva suu osoitti taipumatonta lujuutta, ja hymyilyssä oli jotakin vaatimatonta, melkeinpä lapsellista hyväntahtoisuutta, että moni olisi pitänyt hänet yksinkertaisena, ellei se jalosukuisuus, joka loisti joka hänen piirteestään, olisi vakuuttanut, että hän sydämellään käsittää sen, mitä hän ymmärryksellään ei saata itselleen selvittää. Koko hänen olentonsa vaikutti myötätuntoisuutta, ja jokainen sai sen käsitteen, että huoleti saattoi turvautua häneen kaikissa tilaisuuksissa, joissa vaaditaan päättäväisyyttä ja itsensä kieltäymystä, mutta ettei käytöstapansa harkitseminen ollut hänen asiansa ja että miettimiskykyä ei hänelle oltu suotu.
Serebrjani oli noin viidenkolmatta vanha. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, leveäharteinen, mutta soukka lanteiltaan. Tuuhea tukkansa oli vaaleampi kuin hänen päivänpaahtamat kasvonsa, ja muodosti vastakohdan tummille kulmakarvoille ja mustille silmäripsille. Lyhyt parta, vähäsen hiuksia tummempi, varjosti hiukan huulia ja leukaa.
Iloiselta ja keveältä tuntui nyt ruhtinaan sydämessä palatessaan synnyinmaahansa. Päivä oli kirkas, päiväpaisteinen, yksi niitä päiviä, jolloin koko luonto on ikäänkuin juhlapuvussaan, kukat näyttävät heleämmiltä, taivas sinisemmältä, ilma väreilee kauaksi kuultavin aalloin, ja ihmisen tuntuu niin keveältä, ikäänkuin hänen sielunsa olisi yhtynyt luontoon, väräjäisi joka lehdellä, kiikkuisi joka ruohonkorrella.
Kirkas oli kesäkuun päivä, mutta ruhtinaasta, joka oli viettänyt viisi vuotta Litvassa, tuntui se vieläkin kirkkaammalta. Vainioilta ja metsistä ikäänkuin tuoksui Venäjänmaan ilmaa.
Petoksetta ja vilpittömästi Nikita Romanovitsh oli liittynyt nuoreen Iivanaan. Lujasti piti hän valansa, eikä mikään olisi horjauttanut hänen vahvaa luottamustaan hallitsijaansa. Vaikkapa hänen sydämensä ja tunteensa jo kauan olivat halunneet kotimaahan, niin jos sillä hetkellä käsky hänelle olisi tullut palata Litvaan, näkemättä enemmän Moskovata kuin omaisiaankaan, olisi hän nurkumatta kääntänyt ratsunsa ja entisellä kiivaudella syöksynyt uusiin taisteluihin. Sitäpaitsi hän ei yksin niin ajatellut. Kaikki venäläiset koko maassa rakastivat Iivanaa. Hänen hurskaan hallituksensa kanssa näytti Venäjälle koituvan uusi kultainen aikakausi, ja munkit lueskellessaan aikakirjoja eivät löytäneet niistä Iivanan vertaista hallitsijaa.
Jo ennenkuin kylään olivat ehtineet, kuulivat ruhtinas ja hänen väkensä iloisia lauluja, ja saavuttuaan kylän syrjään, huomasivat he että siellä vietettiin juhlaa. Kylänraitin kummallekin puolelle olivat poikaset ja neitoset asettuneet piiriaitauksiin, ja molemmat piirit liikkuivat koivun ympäri, joka oli koristettu kirjavilla tilkuilla. Päässä oli pojilla ja tytöillä paksut seppeleet. Piirit lauloivat, milloin molemmat yhdessä, milloin vuorotellen, puhelivat keskenään ja heittäytyivät leikkitaisteluun. Heleästi kajahteli laulujen kesken tyttöjen nauru, ja iloisesti loistivat poikain kirjavat paidat joukosta. Kyyhkysparvia lenteli katolta katolle. Kaikki liikkui ja hyöri, oikeauskoinen kansa kun huvitteliihe.
Kylän syrjässä ruhtinaan vanha ratsupalvelija ajoi hänen rinnalleen.
– Heleijaa! – sanoi hän iloisesti, – katsokaapa, isäseni, kuinka ne, susi syököön, viettävät pyhän Agrippiinan juhlaa! Emmeköhän levähdä tässä? Hevosetkin ovat väsyksissä, ja meidän on syötyämme hauskempi matkata. Kylläisellä vatsalla, kuten itse tiedät, isäseni, vaikka papuja puisi.
– Niin, ja luultavasti olemme jo lähellä Moskovata! – sanoi ruhtinas, joka silminnähtävästi ei halunnut pysähtyä.
– Ah, isäseni, sitä sinä tänään jo varmaan viidesti olet kysynyt. Sanoivathan sinulle hyvät ihmiset että on vielä neljänkymmenen virstan taival. Käske levähtämään, ruhtinas, hevoset ovat tosiaankin hyvin väsyneet.
– No, hyvä, sanoi ruhtinas, levätkäätte.
– Hei, te, huudahti Miheitsh kääntyen sotilaihin: – alas hevosilta, kattilat esiin, tehkäät tuli.
Sotilaat ja orjat olivat kaikki Miheitshin käskettävissä. He kiirehtivät ja alkoivat irroittaa kuormastoaan. Itse ruhtinas laskeusi hevosen selästä ja otti päältänsä sotisopansa. Nähdessään hänessä korkeasäätyisen miehen, keskeyttivät nuoret piiritanssinsa, vanhat ottivat lakit päästään ja katsoivat epätietoisin katsein toisiaan, jatkaako ilonpitoa vai ei.
– Älkää kursailko, hyvät ihmiset, – sanoi ystävällisesti Nikita Romanovitsh: – jahtihaukka ei ole muille haukoille esteeksi.
– Kiitoksia, bojari, vastasi elähtänyt talonpoika. – Jollei sinun armosi meitä halveksi, pyydämme nöyrästi: istu tähän viereemme, ja me, jos suvaitset, tarjoamme sinulle simaa, tee meille kunnia, bojari, juo terveydeksemme!. – Hupakot, jatkoi hän, kääntyen neitosiin: – mitä pelästyitte? Ettekö näe, tämä on bojari palvelusväkineen, eikä minkäänmoisia opritshnikoita. Katso, bojari, siitä ajoin kun Venäjään tuli opritshnina, pelkää meikäläinen kaikkea; elämistä ei ole köyhälle miehelle. Ja juhlana juo, mutta älä pohjaan; laula, mutta vilkase ympärillesi. Kun kerran tulla tuoksahtavat, milloin tuolta milloin toisaalta, vallan niinkuin lumi pääsi päälle.
– Mikä opritshnina? Mitä ovat opritshnikit? kysyi ruhtinas.
– Hiisi heitä tuntekoon. Sanovat itseään tsaarin väeksi. Mepä olemme tsaarin väkeä, opritshnikoita, mutta tepä olette maaorjia. Meidän tulee ryöstää ja raadella teitä, mutta teidän tulee kärsiä ja kumarrella. Niin on tsaari käskenyt!
Ruhtinas Serebrjani tulistui.
– Tsaariko olisi käskenyt loukata kansaa! Voi niitä kirotuita. Mutta keitä ne sellaiset ovat? Mitenkä te ette niitä rosvoja pane kahleisin!
– Niin ettäkö kahlehtia opritshnikeitä! Ah, bojari, näkyy että tulet kaukaa, et tunne opritshnikeitä. Yritäppäs olla heidän kanssaan
Venäläinen ylimys. Suoment.