Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
pois. Stepan tulee pellolta ja näkee eukkonsa makaavan muserretuin ohimoin. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän rupesi haukkumaan tsaarin väkeä: Ettekö pelkää Jumalaa, kirotut! Älköön teille toisessa maailmassa olko armoa eikä anteeksiantamusta! Mutta he heittivät tuolle kunnan miehelle nuoran kaulaan ja hirttivät hänen portinpieleen.
Vapisi vihasta Nikita Romanovitsh. Hänen sydämensä kuohahteli.
– Kuinka, valtamaantiellä, ihan Moskovan luona, rosvot ryöstävät ja tappavat talonpoikia! Mutta mitä sitten tekevät teidän päämiehenne ja kylänvanhimpanne, joiden asia on rikoksia rangaista? Kuinka he sallivat että roistot nimittävät itseään tsaarin väeksi?
– Niin, – vakuutti talonpoika, – mepä olemme tsaarin väkeä, opritshnikeitä; kaikki on meille luvallista, mutta tepä olette maaorjia! Päälliköitäkin heillä on; niillä on arvonmerkkinsä: luuta ja koiranpää. Mahdollista että todella ovatkin tsaarin väkeä.
– Hupsu! huudahti ruhtinas, – älä rohkene koroittaa roistoja tsaarin väeksi! – En saa päähäni, – hän ajattelu – Erityiset merkkinsä? Opritshnikit? Mitä tämä sana merkitsee? Keitä nämä ihmiset ovat? Kun tulen Moskovaan, kerron tsaarille kaikki. Käskeköön hän minut etsimään heitä. En säästä heitä, niin totta kuin Jumala on pyhä, en säästä!
Sillävälin piiritanssia jatkettiin.
Nuori poika oli olevinaan sulhanen, nuori neitonen morsian. Poika kumarsi syvään morsiamensa sukulaisille, joina myös oli poikia ja tyttöjä.
– Herra appiseni, – lauloi sulhanen yhdessä kuoron kanssa, – pane minulle olutta!
– Rouva anoppiseni, leivo piiraita!
– Herra lankoseni, satuloitse minulle ratsu!
Otettuaan sitten toisiaan kädestä kiinni, pyörivät tytöt ja pojat sulhasen ja morsiamen ympäri, ensin toisaanne ja sitten toisaanne päin. Sulhanen joi oluen, söi piirakat, ajoi hevosen turmiolle ja ajoi pois sukulaisensa.
– Mene hiiteen, appi!
– Mene hiiteen, anoppi!
– Mene hiiteen, lanko!
Joka säettä kertoessaan tuuppasi hän piiristä milloin tytön, milloin pojan.
Talonpojat nauraa hohottivat.
Äkkiä kajahti läpitunkeva huuto. Noin kahdentoista vanha poika, ylt'yleensä veressä, syöksyi piiriin.
– Pelastakaa! kätkekää! – huusi hän, tarttuen talonpoikain vaatteisin.
– Mikä sinun on, Vanja? miksikä rääkyt? Kuka sinua on lyönyt. Eiväthän toki opritshnikit?
Silmänräpäyksessä molemmat piirit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään; kaikki ympäröivät poikaa; mutta pelosta hän tuskin voi puhua.
– Tuolla, tuolla, – änkytti hän vapisevalla äänellä, – ryytimaiden takana, minä paimensin vasikoita … silloin he tulivat ja alkoivat teurastaa vasikoita, hakata sapeleilla. Tuli Dunjka,2 rupesi rukoilemaan heitä; he ottivat Dunjkan, laahasivat mukaansa, mutta minua…
Uudet huudot keskeyttivät poikaa. Naisia juoksi kylän toisesta päästä…
– Onnettomuus! onnettomuus! – huusivat he: – opritshnikit! juoskaa, tytöt, kätkeytykää ruispeltoon! Dunjkan ja Aljonkan sieppasivat, ja Sergevaan löivät kuoliaaksi.
Samalla hetkellä näkyi joukko ratsastajia, noin viisikymmentä miestä, sapelit pystyssä. Heidän edellään karahutti mustapartainen, reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa, ilveksennahkaisessa lakissa, joka oli reunustettu kultakankaalla. Hänen satulaansa oli sidottu luuta ja koiranpää.
– Goida! Goida! – huusi hän. Pistäkää karja kuoliaaksi, tappakaa talonpojat, ottakaa tytöt kiinni, polttakaa kylä! Minun jälkeeni, pojat! Ei ketään saa säästää!
Talonpojat juoksivat, mihin kukin pääsi.
– Isäsemme! Bojari! – vaikeroivat ne, jotka olivat lähempänä ruhtinasta: – älä hylkää meitä orpoja! Suojele kovaonnisia!
Mutta ruhtinasta ei ollut enään heidän keskessään.
– Missä on bojari? – kysyi ijäkäs talonpoika, katsellen kaikille tahoille. – Jälkikin on jäähtynyt. Eikä hänen väkeäänkään näy. Ne ovat rientäneet tiehensä, nuo urheat! Voi, onnettomuutta ei voi välttää, voi, me olemme kuoleman omat!
Reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa seisautti hevosensa.
– Hei, sinä ukkorahjus! täällä oli piiritanssit, mihin tyttöset karkasivat?
Talonpoika kumarsi ääneti.
– Ripustakaa hän koivuun! – huudahti mustaparta: – hän pitää vaitiolosta, niin vaijetkoon koivussa!
Muutamat ratsastajat laskeutuivat hevosten selästä ja heittivät silmukan talonpojan kaulaan.
– Isäseni, hyväntekijäni! Älkää surmatko vanhusta, päästäkää, veikkoseni, älkää surmatko vanhusta!
– Ahaa! Joko kielesi pääsi irralleen, vanha harmaaparta! Mutta myöhään, veliseni, toista kertaa et laske leikkiä. Koivuun hänet!
Opritshnikit laahasivat talonpojan koivulle. Tällä hetkellä tuvan takaa kuului muutamia laukauksia; kymmenkunta miestä jalkaväkeä syöksähti sapelit kourassa murhaajain kimppuun, ja samaan aikaan ruhtinas Serebrjanin ratsastajat, kiitäen esiin kylän nurkan takaa, hyökkäsivät huutaen opritshnikien päälle. Ruhtinaan väki oli luvultaan puolta vähempi, mutta hyökkäys tehtiin niin rajusti ja odottamattomasti, että he yhdessä silmänräpäyksessä masensivat opritshnikit. Ruhtinas itse miekaniskulla heitti heidän päällikkönsä hevosen selästä, Antamatta hänelle aikaa tointua, hyppäsi ruhtinaskin ratsultaan, pani polvensa hänen rinnalleen ja tarttui kurkusta kiinni.
– Kuka sinä olet, roisto? – kysyi ruhtinas.
– Ja ken sinä? – vastasi opritshnikki kähisten ja säihkyvin silmin.
Ruhtinas ojensi pistoolinsa suun vasten hänen otsaansa.
– Vastaa, kirottu, taikka ammun sinut niinkuin koiran!
– En ole sinun palkollisesi, rosvo, – vastasi mustaparta mitään pelkoa osoittamatta; – mutta sinut hirtetään, kun olet rohjennut kajota tsaarin väkeen!
Pistoolin hana napsahti, mutta pii raksahti, ja mustaparta jäi henkiin.
Ruhtinas katsahti ympärilleen. Muutamia opritshnikoita makasi kuolleina, toisia ruhtinaan väki juuri pani köysiin, loput olivat päässeet pakoon.
– Sitokaa tämäkin! – bojari sanoi ja, tarkastellen hänen julmia, mutta pelottomia kasvojaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä. "Ei sovi kieltää, urhea poika! – ajatteli ruhtinas; – sääli, että hän on rosvo."
Sillävälin lähestyi ruhtinasta hänen ratsupalvelijansa Miheitsh.
– Katso, isäseni, – hän sanoi, näyttäen kimppua hienoja naruja, silmukat päässä: – millaisia pauloja kulettavat mukanaan. Näköään eivät ensi kertaa ole murhaamassa, susi heidät syököön!
Nyt sotilaat taluttivat ruhtinaan luokse kaksi hevosta, joiden selässä istui kaksi miestä alakuloisina, satuloihin sidottuna. Toinen heistä oli harmaapäinen, kähärätukkanen ja pitkäpartanen vanhus. Hänen kumppaninsa mustasilmänen reipas mies, näytti kolmenkymmenvuotiaalta.
– Mitä ihmisiä nämä ovat? – kysyi ruhtinas. – minkätähden olette sitoneet heidät satuloihin?
– Emme me, bojari, ole heitä satuloihin sitoneet, vaan rosvot. Löysimme heidät ryytimaiden takaa, ja vahti oli asetettu heitä vartioimaan.
– Niin irroittakaa heidän siteensä ja päästäkää
Naisen nimi.