Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
keitä olemme? Onhan päivän selvää, keitä. Tsaarin väkeä, opritshikeitä.
– Kirotut! huudahti Serebrjani; – jos henki on teille kallis, puhukaa totta!
– Mutta sinä näytät taivaasta pudonneen, – sanoi mustapartanen mies ivallisesti hymyillen, – etkö koskaan ole opritshnikeitä nähnyt? Tosiaankin taivaasta pudonnut! Hiisi hänet tiennee, mistä lienee loiskahtanut, olet tainnut pöllähtää maan halki!
Rosvojen julkeus saattoi Nikita Romanovitshin raivoon.
– Kuuleppa, poikaseni, – hän sanoi: – sinun pelkäämättömyytesi miellyttää minua, minä aioin säästää sinua. Mutta jollet heti paikalla sano minulle, kuka olet, käsken, niin totta kuin Jumala on pyhä, hirttämään sinut. – Rosvo oikasihen ylpeästi.
– Minä olen Matvei Homjak, – hän vastasi, – Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bielskin ratsupalvelija; palvelen uskollisesti herraani ja tsaaria opritshnikkina. Luuta, joka meillä on satulassa, merkitsee, että lakasemme Venäjätä, käväsemme pois kavaltamisen tsaarin maasta; mutta koiranpää – että puremme tsaarin vihollisia. Nyt tiedät, kuka olen; sanoppa sinäkin, miten sinua tulee nimittää, kunnioittaa, miltä nimeltä muistella, kun pääsi kerran halkaistaan?
Ruhtinas olisi antanut opritshnikille anteeksi hänen julkean puheensa. Tämän miehen pelottomuus katsoessaan kuolemaa silmiin miellytti häntä. Mutta Matvei Homjak panetteli tsaaria, ja tätä ei voinut sietää Nikita Romanovitsh. Hän antoi merkin sotilaille. Tottuneet tottelemaan bojaria sekä itse suutuksissaan rosvojen julkeudesta, heittivät he silmukat kauloihin ja valmistautuivat toimeeepanemaan rangaistusta, joka äsken uhkasi talonpoikaraukkaa.
Silloin nuorempi miehistä, jotka ruhtinas oli käskenyt irroittaa satuloista, tuli hänen luokseen.
– Salli, bojari, minun lausua sananen.
– Puhu!
– Sinä, bojari, tänään meille hyvän työn teit, pelastit meidän noiden koirien kynsistä, niin me tahdomme sinulle hyvän hyvällä maksaa. Sinä et näköään moneen aikaan ole ollut Moskovassa, bojari. Mutta mepä tiedämme, mitä siellä tapahtuu. Kuule meitä, bojari. Jollet elämääsi vielä ole kyllästynyt, älä käske hirttää noita perkeleitä. Päästä heidät, päästä tämäkin piru Homjak. Ei heitä ole sääli, vaan sinua, bojari. Mutta jos kerran sattuvat käsiimme, niin, Kristuksen kautta, hirtän itse heidät. Surmasilmukkaa eivät vältä, mutta ei sinun tule lähettää heitä perkeleen luo, vaan meikäläisten.
Ruhtinas katsoi ihmetellen tuntematonta. Hänen mustat silmänsä osoittivat lujuutta ja älyä; tumma parta peitti koko alipuolen kasvoja; vahvat, tasaiset hampaat kiilsivät häikäisevän valkoisesti. Hänen puvustaan päättäen olisi hänen voinut pitää pienen kaupungin porvarina tahi jonakin varakkaana talonpoikana, mutta hän puhui sellaisella varmuudella ja näytti niin täydellä todella tahtovan varoittaa bojaria, että ruhtinas alkoi tarkemmin katsella hänen kasvoinsa piirteitä. Silloin näkyi ruhtinaasta, että niissä ilmaantui tavaton järki ja äly, ja katseensa ilmaisee miestä, joka on tottunut käskemään.
– Kuka sinä olet, nuori mies? – kysyi Serebrjani; ja mintähden puolustat ihmisiä, jotka sinut itsesi olivat sitoneet satulaan?
– Niin, bojari, jollei sinua olisi ollut, riippusin minä nyt puussa heidän asemastaan. Mutta kuule kuitenkin sanaani: päästä heidät, et kadu kun tulet Moskovaan. Sillä, bojari, on nyt toisin kuin ennen, ei ole entiset ajat! Jos ne olisi kaikki voinut hirttää, ei minulla olisi mitään sitä vastaan. Onpa ilman näitäkin heitä karpeeksi asti Venäjään jäämään. Mutta nyt heitä kymmenkunta pääsi pakoon pötkimään, että jollei tämä Homjak perkele palaja Moskovaan, eivät ketään muuta syytä vaan sinua suorastaan.
Tuntemattoman salaperäiset puheet eivät olisi ruhtinaasen vaikuttaneet, ellei hänen vihansa olisi asettunut. Hän mietti että pahantekijäin nopea rankaiseminen ei tuottaisi paljo hyötyä, kun sitävastoin voisi paljastaa koko rosvolauman, jos jättäisi ne oikeuden käsiin. Tarkasti kysyttyään, missä läheisin rikostuomari asuu, käski hän sotilaidensa päämiehen tovereineen saattamaan vangit sinne, ja selitti Miheitshin kanssa yksin ajavansa eteenpäin.
– Sinun on valta lähettää nämä koirat rikostuomarin luo, – sanoi tuntematon, – vaan, usko minua, tuomari käskee heti irroittamaan heidän kätensä. Parempi olisi sinun itse päästää heidät kaikille neljälle taholle. Muuten, tapahtukoon sinun tahtosi, bojari.
Miheitsh kuunteli kaikkea ääneti ja kynsi ainoastaan silloin tällöin korvallistaan. Kun tuntematon lopetti, astui vanha ratsupalvelija ruhtinaan luokse ja kumarsi vyötäisiin saakka.
– Bojari isäseni, – sanoi hän, – saattaa olla niinkin, että tämä nuori mies puhuu totta. Luultavaa on, että tuomari päästää nämä rosvot vapaiksi. Jos sinä lempeydessäsi armahdit heitä silmukasta, josta Jumala ei myöskään ole sinua unohtava, bojari, niin salli meidän kuitenkin ennen päästöä, joka tapauksessa, antaa heille jokaiselle puolensataa lyöntiä, jotta vast'edes eivät enää murhaisi; susi heidät syököön!
Ja pitäen ruhtinaan vaitioloa myönnytyksenä antoi hän viedä vangit syrjään, missä rangaistus pantiin toimeen nopeasti ja täsmällisesti, huolimatta Homjakin uhkauksista ja raivosta.
– Se oli mukavin keino, – sanoi Miheitsh, palatessaan tyytyväisen näköisenä ruhtinaan luo. Toiselta puolen se tosin oli liian vähän, mutta toiselta puolen siitä on heillä oleva muistoa moniksi ajoiksi.
Tuntematon näkyi hyväksyvän Miheitshin onnellisen tuuman. Hän hymyili, partaansa silitellen, mutta pian kasvot saivat entisen muotonsa.
– Bojari, – sanoi hän, – jos tahdot matkata ainoastaan yhden ratsupalvelijan kanssa, niin salli edes minut tovereineni yhtyä sinuun. Meillä on yksi tie, ja yhdessä on hauskempi; sitäpaitsi, hetki on myöhäinen, jos täytyisi taaskin käsiksi käydä, niin kahdeksan kättä läimäyttää enemmän kuin neljä.
Ruhtinaalla ei ollut syytä hylkiä uusia tovereitaan. Hän salli heidät matkustaa kanssaan, ja lyhyen levähdyksen jälkeen läksivät kaikki neljä matkalle.
II Luku.
Uusia tovereita
Tiellä Miheitsh muutaman kerran koetti tuntemattomilta urkkia, keitä olisivat; mutta ne laskivat pilaa tahi luikertelivat käsistä kaikenlaisilla verukkeilla.
– Kah, susi heidät syököön! – sanoi vihdoin Miheitsh itsekseen: – minkälaista kansaa! Ihan ovat kuin ankeriaita! Luulet jo saaneesi heitä pyrstöstä kiinni, mutta ne luikuvat sormiesi lomitse.
Sillävälin alkoi pimetä; Miheitsh ajoi ruhtinaan rinnalle.
– Bojari, – sanoi hän, – teimmeköhän hyvin, ottaessamme nämä nuoret miehet mukaamme? Ne ovat aika viekkaita; ei kukaan heistä saa selkoa. Ne ovat myöskin hartehikkaita miehiä, eivät Homjakia huonommat. Näinköhän eivät ole ilkeitä ihmisiä?
– Olkootpa vaikka ilkeitä, – vastasi ruhtinas huolettomasti, – kaikissa tapauksissa ne auttavat meitä, jos sattuvat meille vastaan vielä opritshnikit!
– Hiisi heidät tuntee, auttavatko; isäseni! Korppi ei korpilta silmää puhkase; mutta minä kuulin heidän puheskelevan keskenään, piru tiennee millä kielellä; en sanaakaan ymmärtänyt, vaikka tuntui kuin olisi ollut venättä; ole varoillasi, bojari, varovaista hevosta ei petokaan vahingoita.
Pimeys yltyi. Miheitsh kävi äänettömäksi, Bojari vaikeni myös. Kuului ainoastaan kavioinkapse ja toisinaan hevosen pärskynä.
Kulettiin metsässä. Toinen tuntemattomista viritti laulun, toinen alkoi säestää.
Tämä laulu joka kajahteli yöllä metsän keskessä, kaikkien päivän tapahtumain jälestä, teki oudon vaikutuksen ruhtinaasen; hänen mielensä kävi murheelliseksi. Hän muisteli muinaisia, muisteli lähtöänsä Moskovasta, viisi vuotta sitten, ja hänen mielikuvituksensa