Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
Ruhtinas katseli pyörän alle. Kului muutama hetki.
– Mitä näet, ruhtinas?
– Näen ikäänkuin helmiä karisisi, juurikuin kultarahoja kiilteleisi.
– Tulet rikkaaksi, ruhtinas, tulet rikkaimmaksi Venäjänmaassa!
Vjasemski huokaili.
– Katso vielä, ruhtinas, mitä näet?
– Näen niinkuin kalvat kalskahtelisivat toisiansa vasten, mutta niiden kesken ikäänkuin kultasia rinnanruhoja.
– Sinulla on oleva menestys sotatoimessa, bojari, onni tsaarin palveluksessa! Vaan katso, katso vielä, sano mitä näet!
– Nyt kävi tummaksi, vesi muuttui mutaiseksi. Mutta kas, vesi alkoi punertua, kas, kävi heleänpunaiseksi, juurikuin veri. Mitä se merkitsee?
Mylläri oli ääneti.
– Mitä se merkitsee, ukko?
– Tarpeeksi, ruhtinas. Pitkä katseleminen ei kelpaa; lähdetään!
– Kas, virui purppuranpunasia lankoja, juurikuin veriset suonet. Kas, ikäänkuin pihdit avautuisivat ja sulkeutuisivat; kas…
– Lähdetään, ruhtinas, lähdetään, on jo kylliksi sinulle!
– Seis, – sanoi Vjasemski, lykäten myllärin luotaan: – on juurikuin hampainen saha kävisi edestakasin; mutta sen alta ikäänkuin verta tirskuisi!
Mylläri tahtoi vetää ruhtinasta pois.
– Seis, ukko, minun on paha olla, tekee jäsenissäni kipeätä… Voi kipeätä!
Ruhtinas itse hypähti syrjään. Hän näytti käsittäneen näkynsä.
Kauan kumpikin vaikeni. Vihdoin Vjasemski virkkoi:
– Tahdon tietää, rakastaako hän toista?
– Mutta onko sinulla, bojari, jotakin pientä esinettä häneltä?
– Kas, minkä löysin portin luota!
Ruhtinas näytti sinistä nauhaa.
– Heitä pyörän alle!
Ruhtinas heitti.
Mylläri veti povestaan savisen taskumatin.
– Ota siemaus! – hän sanoi, ojentaen pulloa ruhtinaalle.
Ruhtinas otti kulauksen. Hänen päänsä alkoi käydä pyörälle, silmiä rupesi hämärtämään.
– Katsele nyt, mitä näet?
– Hänet, hänet!
– Yksinäänkö?
– En, en yksinään! Heitä on kaksi: hänen kanssaan on vaaleanverinen nuorukainen karmosiininpunaisessa kauhtanassa, hänen kasvojansa vain ei voi nähdä…
Seis! Kas, he lähestyvät toisiaan … yhä likemmäksi, likemmäksi… Kirous! he suutelevat toisiaan! Kirous ja kuolema! Ole kirottu, sinä noita, ole kirottu, kirottu!
Ruhtinas heitti myllärille kourallisen rahoja, tempasi puusta irti ratsunsa suitset, hyppäsi satulaan ja hevosenkenkäin kalke alkoi kuulua metsästä. Sitten kavioinkapse hälveni etäisyydessä, ja ainoastaan pyörä yön hiljaisuudessa jatkoi kohisten käyntiään.
IV Luku.
Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa
Jos lukija voisi siirtyä noin kolmesataa vuotta ajassa taaksepäin, ja korkeasta kellontornista katsella silloista Moskovata, vähän hän löytäisi siinä yhtäläisyyttä nykyisen kanssa. Moskovanjoen, Jausan ja Nieglinnajan rannoilla oli suuri joukko puutaloja, joiden lauta- tahi olkikatot suurimmaksi osaksi olivat ajasta mustuneet. Keskellä näitä tummia kattoja loistivat häikäisevän valkeina ja punasina Kremlin, Kiinalaiskaupungin ja muiden, kahden viimeisen vuosisadan kuluessa kohonneiden linnoitusten muurit. Paljous kirkkoja ja kellokastareita kohotti kullattuja päitänsä taivasta kohti. Isojen, viheriäin ja keltasten pilkkujen kaltaisina siinsi talojen välistä tiheitä lehtoja ja viljavainioita. Moskovanjoen poikki johti notkuvia lauttasiltoja, jotka kovasti vapisivat ja peittyivät vedellä, kun niitä myöten kulki kuormia tahi ratsastajoita. Jausassa ja Nieglinnajassa pyöri kymmenkunta myllynratasta, toinen toisensa vieressä. Nämä lehdot, vainiot ja myllyt ihan keskellä kaupunkia, tekivät silloisen Moskovan hyvin viehättävän näköiseksi. Erittäin hupaista oli katsella luostareita, jotka valkeine ulkomuurineen ja monine kirjavine tahi kullattuine kupukattoineen näyttivät erityisiltä kaupungeilta.
Kaiken tämän kirkkojen, talojen ja luostarien sekasotkun ylitse kohosivat ylpeästi Kremlin kirkot ja hiljakkoin valmistunut Suojelevan Jumalanäidin temppeli, jonka Iivana oli perustanut muutama vuosi sitten Kasanin valloituksen muistoksi, ja jonka me nykyään tunnemme Vasili Autuaan nimellä. Suuri oli Moskovalaisten ilo, kun vihdoinkin telineet, jotka olivat sulkeneet tämän kirkon, putosivat, ja se esiintyi kaikessa eriskummaisessa loistossaan, kiiltäen kullasta ja väreistä, ja kummastuttaen silmää koristustensa moninaisuudella. Pitkään aikaan kansa ei herennyt ihmettelemästä taitavata arkkitehtiä, kiittämästä Jumalaa ja ylistämästä tsaaria, joka oli lahjoittanut oikeauskoisille siihen saakka ei vielä nähdyn katseltavan. Kauniita olivat muutkin Moskovan kirkot. Moskovalaiset eivät säästäneet rupliaan eivätkä vaivojaan koristaakseen Herran huoneita. Kaikkialla oli nähtävänä kalleita värejä, kultausta ja isoja, ihmisenkokoisia ulkopuolisia pyhäinkuvia. Oikeauskoiset rakastivat kauniita Jumalanhuoneita, mutta välittivät sitävastoin vähän omien talojensa ulkoasusta; heidän asuntonsa olivat melkein kaikki rakennetut lujiksi ja yksinkertaisiksi, honkasista tahi tammisista palkeista, eivät edes vuoratut laudoilla, vanhan venäläisen sananlaskun mukaan: tupa ei kolkista korea, vaan on kaunis kaakkusista.
Yksin Drushina Andrejevitsh Morosovin talo Moskovanjoen rannalla erosi toisista erinomaisen kauneutensa puolesta. Tammiset palkit olivat valikoituja, pyöreitä ja tasasia. Kaikki nurkat tarkoin tasatut; talo kohosi kolmenkerroksiseksi. Suojuskattoa pyöreitten portaiden yli kannattivat paksut pylväät, ja sitä somistivat hienot veistokset. Ikkunaluukut olivat taitehikkaasti kirjaillut kukilla ja linnuilla, ikkunat eivät päästäneet Jumalan päivää himmeiden häränrakkojen lävitse, kuten useimmissa Moskovan taloissa, vaan puhtaan, läpikuultavan kissankullan lävitse. Laajalla pihalla olivat palvelusväen huoneet, aitat, kuivinhuoneet, kyyhkyslakka ja bojarin kesällä käyttämä makuuhuone. Taloon yhtyi, toiselta puolen kivinen huonekappeli, toiselta laajalti ulottuva puutarha, tammisen pisteaidan ympäröimänä, jonka takaa kohosi kauniita kiikkuja, nekin veistoksilla ja maalauksilla koristettuja. Sanalla sanottu, talo oli kerrassaan komeasti rakennettu. Mutta olipahan mieskin, ketä varten rakentaa!
Bojari Drushina Andrejevitsh, ruumiiltaan tukeva, lujaluontoinen, oli hiljan, huolimatta korkeasta ijästään, nainut Moskovan etevimmän kaunottaren. Kaikki kummastelivat, kun hänelle meni vaimoksi kaksikymmenvuotias Jelena Dmitrijevna, Kasaanin edustalla kaatuneen rajamaaherra Pleshtsejev-Otshinin tytär. Sellaista sulhoa eivät hänelle olisi säästäneet Moskovan naittajanaiset. Mutta Jelena oli naima-ijässä, isätön ja äiditön, ja kun tsaarin uusien lemmikkien seassa vallitsi niin jumalattomat tavat, oli tytön kauneus hänelle useammin onnettomuudeksi kuin iloksi.
Morosov, naituaan Jelenan, tuli hänen suojelijakseen, ja kaikki Moskovassa tiesivät, ettei ollut hyvä loukata sitä, jonka oli ottanut turviinsa bojari Drushina Andrejevitsh.
Moni tsaarin lemmikki oli ennen Jelenan naimista koettanut häntä suosittaa; mutta ei kukaan niin kovasti koettanut kuin ruhtinas Afanasi Ivanovitsh Vjasemski. Kalliita lahjojakin hänelle lähetteli, ja kirkoissa asettui aina häntä vastapäätä, ja tulisella ratsulla lennätti portin ohitse, ja nyrkkitaisteluun meni yksin vaikka vasten seinää. Ei ollut onnea Afanasi Ivanovitshilla. Naittajanaiset kantoivat hänelle takasin hänen lahjansa, ja kohdatessaan hänet, Jelena kääntyi toisaannepäin. Senkötakia hän kääntyi pois, ettei Afanasi Ivanovitsh häntä miellyttänyt, vai oliko immen sydämessä lempi toiseen syttynyt; vaikka kuinkakin ruhtinas Vjasemski ponnisteli, yhä vaan hän sai rukkaset. Lopulta äkäymystyi Afanasi Ivanovitsh, meni ja heittäytyi tsaari Iivana Vasiljevitshin jalkojen