Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
huudahti: – rukoilen sinua Kristuksen ja Hänen puhtaan Äitinsä kautta, kuule minua! Tapa minut jälestäpäin, mutta kuule minua ensin!
Hän ei jaksanut jatkaa; hänen äänensä menehtyi, polvet hervahtuivat turvepenkille; hän ojensi rukoilevasti kätensä Serebrjania kohti.
Kaikki hänen jäsenensä vavahtivat suonenvedontapaisesti mutta sääliväisyyden tunne heräsi hänen sydämessään.
Hän pysähtyi.
Jelena, melkein kyynelten tukahuttamana, alkoi kertoa, kuinka Vjasemski oli häntä vainonnut, ja kuinka vihdoin tsaari oli päättänyt naittaa hänet lemmikillensä, ja kuinka hän epätoivossaan oli antautunut vanhalle Morosoville. Keskeyttäen kertomustaan itkulla, hän syytti itseään pakollisesta petoksestaan, sanoi, että hän ennen olisi surmannut itsensä kuin mennyt toiselle vaimoksi, ja kirosi hentomielisyyttään.
– Sinä et voi minua rakastaa, ruhtinas, – hän sanoi: – ei ole sallittu sinun rakastaa minua! Mutta lupaa minulle, ettet kiroa minua; sano, että annat minulle suuren syntini anteeksi!
Ruhtinas kuunteli, rypistäen kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.
– Nikita Romanovitsh, kuiskasi Jelena pelonalaisena: – Kristuksen tähden, lausuhan vaikka yksi ainoa sana!
Ja hän loi ruhtinaaseen silmänsä, täynnä pelkoa ja odotusta, ja koko hänen sielunsa loisti kaunopuheliaasta, rukoilevasta katseestaan.
Ankara taistelu riehui Serebrjanin sydämessä.
– Bojaritar, – hän viimein sanoi, ja hänen äänensä vapisi: – näköään se oli Jumalan tahto … etkä sinä ole niin syyllinen … niin, sinä et ole syyllinen … ei sinulle ole mitään anteeksi annettavaa, Jelena Dmitrijevna, minä en kiroa sinua, – en – Jumala näkee, en kiroa – Jumala näkee, minä … minä rakastan sinua kuin muinoin.
Nämät sanat pääsivät ruhtinaalta ikäänkuin itsestään.
Jelena huudahti, hyrähti itkuun ja syöksyi pisteaidan luo.
Samalla hetkellä ruhtinas nousi seisaalleen jalustimissaan ja tarttui aitauksen vaajoista kiinni. Jelena toiselta puolen seisoi jo penkillä. Ajattelematta ja itsetiedottomina he heittäytyivät toistensa syliin, ja heidän huulensa yhtyivät…
Jelena Dmitrijevna oli suudellut nuorta bojaria! Viekas vaimo oli pettänyt vanhan miehensä! Hän oli unohtanut valansa, jonka oli vannonut Jumalan edessä! Kuinka hän nyt näyttäytyy Drushina Andrejevitshille?
Hänen silmistään Morosov arvaa kaikki. Eikä hän ole sellainen mies, että antaisi hänelle anteeksi! Ei ole kallis bojarille henki, kallis on hänelle hänen kunniansa! Tappaa hänet vanhus, tappaa sekä vaimon että Nikita Romanovitshin!
VI Luku.
Vastaanotto
Morosow tunsi ruhtinaan jo pienestä pojasta, mutta he olivat kauaksi aikaa kadottaneet toisensa näkyvistä. Kun Serebrjani läksi Litvaan, Morosow oli voivodana jossain kaukaisessa maakunnassa; he eivät olleet nähneet toisiaan kymmeneen vuoteen, mutta Drushina Andrejevitsh ei ollut paljon muuttunut; hän oli ripeä kuin ennenkin, ja ruhtinas olisi ensi silmäyksellä tuntenut hänet kaikkialla, sillä vanha bojari oli niitä ihmisiä joiden muoto painuu syvästi muistiin. Yksin hänen mahtava vartalonsa jo herätti huomiota. Hän oli koko päätään pitempi Serebrjania. Tummanvaaleat hivuksensa, joissa oli vahvasti harmaita karvoja, valuivat epäjärjestyksessä viisaalle, usean naarmun uurtamalle otsalle. Tuuhea, melkein kokonaan harmaa partansa peitti puoliväliä rintaa. Tummien, riippuvain kulmakarvain alta loisti läpitunkeva katse, ja huulien ympärillä leikki ystävällinen hymy, josta saattoi päättää hänen olevan avomielisen. Hänen liikkeissään ja uljaassa astumisessaan oli jotain leijonamaista, jonkinlaista omituisen tyyntä vakavuutta, arvokkaisuutta, hätäilemättömyyttä ja itseensä luottamusta. Katsoessaan häntä, jokainen olisi sanonut: hyvä on olla sovinnossa tämän miehen kanssa. Ja samalla kertaa olisi jokainen ajatellut: ei ole hyvä hänen kanssaan riidellä. Todellakin oli Morosovin piirteitä tarkastaissa helppo arvata, että hänen tyynet kasvonsa vihastuksen hetkinä saattoivat muuttua hirvittäviksi. Mutta ystävällinen hymyilynsä ja avoin, teeskentelemätön sydämellisyytensä pian poistivat tämän tunteen.
– Terve, ruhtinas, terve kallis vieras! Kiitos tulemastasi! Morosov sanoi, viedessään Serebrjanin isoon, hirsiseen tupaan, jossa oli kaakeleista tehty tulisija, pitkiä, tammisia lavitsoita, kalliita aseita seinillä sekä paljous kultaisia ja hopeaisia astioita, kauniisti asetettuina leveille hyllyille.
– Terve, terve, ruhtinas! – Kas, millaisen vieraan Jumala minulle lahjoitti! Muistan minä sinut, Nikitushka, pienestä pahasta saakka! Ah, hurjapa sinä olit, ei muuta voi sanoa. Kun sattui, että pojat rupesivat linnasille, niin sääli sitä puolta, joka oli sinua vastassa! Lensit juuri kuin valkonen haukka, ja kun nuori veresi kuohahti, vihastuit kuin karhunpoika, – anna anteeksi, Nikita Romanovitsh, sopimaton sanani! Niinpä aloit läimäyttää kumoon, – kenen oikealle, kenen vasemmalle, – oikeinpa oli hauska katsella! No, onpahan sinusta sukeutunutkin uljas mies, ruhtinas! Kuullut olen sinun sankaritöistäsi Litvanmaassa! Annoitpas sinä noita vihollisiamme selkään, kuten muinoin poikia kuritit!
Ja Morosow hymyili iloisesti, ja hänen leijonankaltaiset kasvonsa loistivat lempeästi.
– Mutta muistatko, Nikitushka, – hän jatkoi, tarttuen toisella kädellään ruhtinasta olkapäähän, – muistatko, kuinka sinä et missään leikissä suvainnut petosta? Jos kenen kanssa menit painisille, tahi rupesit nyrkkitaisteluun, annoit ennen lyödä itsesi maahan, kuin kamppasit, tahi teit jotain muuta sopimattomuutta. Kaikkea saatoit kärsiä, mutta vilppiä et sallinut itsessäsi etkä muissa.
Ruhtinas alkoi käydä tuskalliseksi Morosovin läsnäollessa.
– Bojari, – hän sanoi, – kas tässä on sinulle kirje ruhtinas Pronskilta.
– Kiitoksia, ruhtinas. Tuonnenpana luen: aikaa riittää; anna kestitä itseäsi! Mutta missähän on Jelena Dmitrijevna? Hei, ken siellä! Sanokaa vaimolleni, että meillä on rakas vieras, ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, jotta hän tulisi kestitsemään!
Hiljaa ja tasaisesti tuli Jelena huoneesen, tarjotin käsissä.
Tarjottimella oli pikareita, täytettyinä erilaisilla viineillä. Jelena kumarsi syvään Serebrjanille, ikäänkuin ensi kerran olisi hänet nähnyt.
Hän oli kalpea kuin kuolema.
– Ruhtinas, – Morosow sanoi, – tämä on emäntäni, Jelena Dmitrijevna! Rakasta ja lemmi häntä. Sinäkin, Nikita Romanovitsh, olet meille melkein niinkuin omainen. Sinun isäsi ja minä olimme vallan kuin veljet; niinpä ei vaimonikaan ole sinulle vieras. Kumarra, Jelena, ja pyydä ruhtinasta ottamaan. Syö, ruhtinas, älä halveksi leipää ja suolaamme! Käytä hyväksesi, mitä talo tarjoaa! Tässä on roomalaista, tässä unkarilaista, tässä on vaapukkasimaa, – emäntä itse valmisti.
Morosow kumarsi syvään.
Ruhtinas vastasi kumpaisellekin kumarruksella ja tyhjensi pikarin.
Jelena ei katsahtanut Serebrjaniin; hänen pitkät silmäripsensä olivat lasketut alas. Hän vapisi, ja pikarit tarjottimella kalisivat toisiansa vastaan.
– Mikä sinun on, Jelena? – sanoi äkkiä Morosov – ethän vaan ole kipeä? Kasvosi ovat vaaleat kuin lumi! Oljonushka, – hän lisäsi kuiskaten, – eiköhän Vjasemski taaskin ole ajanut sivutse? Niin! se kirottu on varmaankin ajanut puutarhan ohitse! Älä sure, Jelena. Se ei ole sinun syysi. Parasta on, ettet ilman minua mene puutarhaan; mutta lohduta itseäsi, lapsukaiseni, minä en salli kenenkään loukata sinua! Hymyilehän joutuun; ole iloinen, muuten vieras sen huomaa! – Anna anteeksi, Nikita Romanitsh, anna anteeksi, hommasin tässä hiukan, sanoin vaimolleni, että hän käskisi vähän joutuisammin tarjoamaan sinulle syömistä. Ethän sinä ole päivällistä syönyt, ruhtinas?
– Kiitän, bojari, olen syönyt.
– Ei