Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
kuulisi appi-ukkoseni,
Sanoisi pojalleen, minun miehelleni!
Pashenjka katsoi bojarittareen. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään.
– Ah, minua hönttiä! – sanoi Pashenjka: – mitä olen tehnyt. Omaksi mieliharmikseni tottelin bojaritarta! Kuinka onkaan mahdollista, bojaritar, että sattuu juuri sellaisia lauluja laulamaan?
– Halupa sinun on niitä osatakin! – puuttui puheesen Dunjaska, vilkassilmäinen tyttö, jolla oli mustat kulmakarvat.
– Annahan minä laulan laulun, en semmoista kuin sinä! niin katso, enkö saa bojaritarta iloiseksi!
Ja hypähtäen pystyyn Dunjaska nojasi toisen kätensä kylkeen, toisen kohotti ylös, kallistui hiukan sivulle, ja keveästi nuokkuen, alkoi laulaa:
Pantelei-herra pihalla käy,
Laajalla kartanolla kävelee,
Näädän-nahkanen turkki maata laahaa,
Sopulilakki hänellä on päässään.
Ja Herran armo hänellä on ijäti;
Tyttönsä katsoo uudinten alta,
Herrat katselivat kaupungista,
Rouvat häntä kamareistaan katsoo,
Herrat sanoo: ken tuo tuommoinen?
Rouvat sanovat: kukahan tuo herra on?
Mut tytöt lausun: oma kultain on!
Dunjaska lopetti ja purskahti itse nauruun. Mutta Jelenan kävi mieli vielä raskaammaksi. Hän ponnisti vastaan, kätki kasvonsa käsiin ja hyrskähti itkuun.
– Kas siinä nyt sinun laulusi! – sanoi Pashenjka. – Mitä meidän nyt on tekeminen! Jos Drushina Andrejevitsh näkee bojarittaren itkeneet silmät, niin meihin suuttuu: ettekö, tyhmät ymmärrä häntä huvittaa! hän sanoi.
– Tyttö-kullat! – sanoi äkkiä Jelena, heittäytyen Pashenjkan kaulaan: – auttakaa minua itkemässä, vuodattakaa kyyneleitä kanssani!
– Mutta mikä sinuun on tullut, bojaritar? Mistä niin äkkiä aloit surra katkerasti?
– En äkkiä, tytöt! Jo aamusta alkaen olin surullinen. Kun aamukellot alkoivat soida, ja minä huoneestani näin, kuinka kansa iloisesti riensi kirkkoon, niin tytöt, mieleni kävi raskaaksi … ja nytkin vielä sydämeni on pakahtua … ja siellä kuitenkin päivä tuli niin kirkas, niin aurinkoinen, ja vielä kaikki nämä koristeet, jotka päälleni puitte… Riisukaa päältäni rannerenkaat, tytöt, riisukaa kokoshnik, palmikoikaa hiukseni teidän tapaanne, niinkuin tytöt pitävät!
– Mitä sinä ajattelet, bojaritar, millainen synti! palmikoida hivuksensa tyttöjen tapaan! Jumala varjelkoon! Saisipahan Drushina Andrejevitsh tietää!
– Ei, bojaritar, se on syntiä! Sinun on valta käskeä, mutta me emme ota sitä omalletunnollemme.
"Onkohan mahdollista," Jelena ajatteli, "että on syntiä muinaista muisteleminenkin."
– Olkoon niin, – hän sanoi, en otakkaan kokoshnikkiä päästäni, vain tule tänne, Pashenjkani! Minä palmikoitsen hivuksesi, niinkuin muinoin minun palmikoittiin.
Pashenjka, ilosta punastuen, asettui polvilleen bojarittaren eteen. Jelena päästi hänen hiuksensa valloilleen, jakoi ne kahteen osaan ja alkoi palmikoida leveätä venäläistä lettiä yhdeksästä, kymmenestä säikeestä. Paljon siihen vaadittiin taitoa. Täytyi levittää niin löysästi kuin suinkin, jotta palmikko, verkon tapaisena, peittäisi koko niskan ja sitten putoaisi selkää pitkin, huomaamatta kaveten. Jelena työskenteli ahkerasti toimessaan. Siirrellen sormiensa välissä säikeitä, hän taidokkaasti niihin punosi helminauhoja.
Vihdoin palmikko oli valmis. Bojaritar sitoi päähän kolmikulmaisen lettinauhan ja kiinnitti siihen kalliita sormuksia.
– Valmis, Pashenjka, hän sanoi, iloiten työstään.
– Nouseppas, käyppä edessäni! – No, katsokaa, eikö totta, palmikko on kauniimpi kuin kokoshnik?
– Kaikki aikanaan, bojaritar. – vastasivat tytöt nauraen: Dunjaskapa ei panisi vastaan käyttää kokoshnikkiakaan!
– Heretkää, pilkkakirveet! – Dunjaska vastasi.
– Minulta saisi jäädä vaikka ikipäiväksi palmikko purkaamatta! Mutta tunnenpa minä sellaisia, jotka eivät voi ottaa silmiään bojarin huoneenhaltijasta.
Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan, mutta toiset tulivat hämilleen ja punehtuivat. Näkyi, että huoneenhaltija todellakin oli reipas poika.
– Kumarru, Pashenjka, – bojaritar sanoi: – minä sidon sinulle vielä helminauhan… Tytöt, tänäänhän on Johannes Kastajan päivä, tänään vellamonneidotkin päänsä palmikoitsevat!
– Eivät tänään, bojaritar, vaan Semikin päivänä,6 ja helluntaina vellamonneidot palmikoivat hivuksensa. Johannes Kastajan päivänä he juoksentelevat hivukset hajallaan ja houkuttelevat ihmisiä pois sananjoista, jottei kukaan poimisi niiden kukkia.
– Jumala heidän kanssansa! – Pashenjka sanoi; vähänkö tapahtuukaan Johannes Kastajan päivänä, älköön Jumala saattako niitä näkemään.
– Sinä pelkäät vellamonneitoja, Pashenjka?
– Kuinka en niitä pelkäisi! Tänään on metsäänkin vaarallista mennä, oli se sitten helluntaina tai vellamonneitojen viikolla. Tyttöä he alkavat kutkuttaa ja poikaa vaivuttavat rakkaudella!
– Puhut, mutta itse et tiedä! – keskeytti hänet toinen tyttö. – Mitä vellamonneitoja Moskovan tienoilla on! Eihän täällä ole heidän pesäpaikkaansakaan. Vaan Ukrainassapa, siellä on toinen seikka: siellä on vellamonneitoja turmioksi asti. Kerrotaan, että monelta hyvältä ja uljaalta pojalta ovat järjen vieneet. Kerran, kun vain sattuu näkemään vellamonneidon, niin kuolemaansa asti häntä ikävöitsee; jos on nainut, heittää vaimonsa ja lapset, jos on naimaton, unohtaa kultasensa.
Jelena rupesi miettimään.
– Tytöt, – hän virkkoi, oltuaan hetkisen ääneti: – onkohan Litvassa vellamonneitoja?
– Siellä on juuri heidän kotiseutunsa; Ukrainassa tahi Litvassa, se on yhdentekevää…
Jelena huokaili. Samalla hetkellä kuului kavioin kapsetta, ja Serebrjanin valkea lakki näkyi pisteaidan yli.
Nähdessään miehen, Jelena tahtoi piiloittua; mutta heitettyään vielä silmäyksen ratsastajaan, hän seisoi kuin naulattuna. Ruhtinaskin seisautti hevosensa. Hän ei uskonut silmiään. Tuhannen ristiriitaista ajatusta tunkeutui yhdessä silmänräpäyksessä hänen päähänsä. Hän näki edessään Jelenan, Pleshtshejev-Otshinin tyttären, saman, jota hän rakasti, ja joka viisi vuotta sitten oli vannonut hänelle rakkautta. Mutta minkä sattuman kautta hän oli joutunut Morosowin puutarhaan?
Nytpä Nikita Romanovitsh huomasi Jelenan päässä helmillä kirjaillun kokoshnikin ja kalpeni. Hän oli naitu!
"Hourailenko minä?" hän ajatteli, luoden häneen kiinteän, ikäänkuin peljästyneen katseen: "unessako tämän näen?"
– Tytöt! pyysi Jelena: – poistukaa, minä kutsun teidät jälleen, poistukaa vähäksi aikaa, jättäkää minut yksin! Jumalani, Jumalani! Pyhä neitsyt! Mitä minun on tekeminen, mitä minun on sanominen?
Serebrjani oli sillävälin toipunut.
– Jelena Dmitrijevna, – hän puhui ankarasti: – vastaa minulle ainokaisella sanalla: oletko naitu? Eikö se ole hairausta, eikö pilaa? Oletko todellakin naimisissa?
Jelena etsi epätoivossaan sanoja, vaan ei löytänyt niitä.
– Vastaa minulle, Jelena Dmitrijevna, älä petä minua kauemmin, – nyt ei ole joulu!
– Kuule
Juhla, joka vietetään seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä.