Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
ratsunsa. Jelena lähestyi pisteaitaa.
– Ruhtinas, hän sanoi kuiskaten, – minä kuulin keskustelusi Drushina Andrejevitshin kanssa, sinä menet kauppalaan… Jumala sinua varjelkoon, ruhtinas, sinä menet kuolemaan!
– Jelena Dmitrijevna! Näköään on niin Jumalan tahto, että saisin surmani tsaarilta. En iloksi palannut synnyinmaahani, ei suonut Herra minulle onnea, en saanut sinua omakseni, Jelena Dmitrijevna! Tapahtukoon kanssani Jumalan tahto!
– Ruhtinas, he kiduttavat sinua! Minua kauhistuttaa sitä ajatteleminen! – Jumalani, onko henkesi sinulle vallan arvoton?
– Menköön se! – sanoi Serebrjani ja viittasi kädellään.
– Pyhä Jumalan äiti! – Jollet itseäsi sääli, sääli toki muita! Sääli toki minua, Nikita Romanitsh! Muista kuinka sinä rakastit minua!
Kuu tuli näkyviin pilvien takaa. Jelenan kasvot, hänen helmillä kirjailtu kokoshnikkinsä, kaulakoristeensa ja timanttiset korvarenkaansa, hänen silmänsä, täynnä kyyneleitä, säteilivät ihmeellisessä loistossa. Jelena itki vielä, mutta oli jo valmis kyynelsilmin hymyilemään. Yksi ainoa ruhtinaan lausuma sana olisi kääntänyt hänen surunsa äärettömäksi iloksi. Hän oli unhottanut miehensä, unhottanut kaiken varovaisuuden. Serebrjani luki hänen silmistään sellaisen rakkauden, sellaisen tuskan, että hän väkisin horjui. Onni oli häneltä ijäksi kadonnut. Jelena oli toisen oma, mutta hän rakasti ainoastaan Serebrjania. Miksikä ei hän jäisi, miksi ei lykkäisi tuonnemmaksi matkaansa kauppalaan? Eikö Morosow itse ollut häntä vaatinut?
Niin ajatteli ruhtinas, ja mielikuvitus loi hänen silmiinsä ihania kuvia, mutta kunnian tuntonsa, joka hetkeksi oli uinunut, heräsi taas äkkiä.
– "En", hän ajatteli, "häpeä olisi minun, vaikkapa vaan ajatuksella, loukata isäni ystävää! Ainoastaan konna palkitsee vieraanvaraisuuden petoksella, ainoastaan pelkuri karttaa kuolemaa!"
– Minä en voi olla menemättä, – sanoi hän päättäväisesti. – En yksin voi säilyttäytyä tsaariltani, kun paremmat miehet joutuvat perikatoon. Jää hyvästi, Jelena!
Nämät sanat tunkeutuivat kuin puukko bojarittaren sydämeen. Hän heittäytyi epätoivossaan maahan.
– Aukene allani, kostea maaemo! – hän vaikeroi: en enää tahdo nähdä päivän kultaista valoa! Surmaan itseni omalla kädellä, teen myrkyllä lopun itsestäni! En voi elää sinun kuoltuasi, Nikita Romanitsh! Minä rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin Jumalan päivää, en ketään rakasta enkä tule rakastamaan paitsi sinua!
Serebrjanin sydän oli murtua. Hän tahtoi lohduttaa Jelenaa, mutta hän itki vielä kovemmin. Väki saattoi kuulla hänet, nähdä ruhtinaan ja kannella bojarille. Serebrjani käsitti sen, ja pelastaakseen Jelenan päätti hän temmata itsensä irti hänestä.
– Jelena, jää hyvästi! – hän sanoi: – jää hyvästi, sydämeni, päiväini ilo! Pidätä kyyneleesi, Jumala on armollinen, kentiesi me vielä näemme toisemme!
Pilvet peittivät kuun, tuuli heilutti lehmusten latvoja, ja tuoksuvana sateena karisivat kukkaset ruhtinaan ja Jelenan päälle. Vanhat oksat notkuivat, juuri kuin haluten sanoa: ketä varten kukimme, ketä varten viheriöimme! Hukkaan joutuu kunnon nuorukainen, perikatoon joutuu myös hänen rakastettunsa!
Katsahtaen taaksensa vielä viimeisen kerran Jelenaa, Serebrjani näki hänen takanaan puutarhan pimennossa mustan ihmishaahmon. Näyttikö se vaan siltä ruhtinaan silmissä, vai käyskentelikö joku palvelija puutarhassa, vai eiköhän vain ollut itse bojari Drushina Andrejevitsh?
VII Luku.
Aleksandrovan sloboda.7
Tie Moskovasta Troitskaja Lauraan8 ja Laurasta Aleksandrovan slobodaan tarjosi erittäin eloisan kuvan. Alinomaa karahuttivat sillä tsaarin sanansaattajat; suuret joukot pyhissävaeltajia kävivät jalkasin; opritshnikkiosastoja riensi edestakasin; haukanpitäjiä läksi kauppalasta eri kyliin eläviä kyyhkysiä hakemaan; kauppamiehiä kulki tavaroineen, istuen kuormillaan tahi ratsain seuraten pitkiä jonoja. Laumoja ilvehtijöitä kuleksi gudokineen, volinkoineen ja balalaikoineen.9 Ne olivat hyvin kirjavasti puettuina, kulettivat kesyjä karhuja mukanaan; lauloivat lauluja, tahi kerjäsivät rikkailta matkustajilta.
– Armahtakaa, herrat, meitä, – puhuivat he kaikissa äänissä, – teille Jumala antoi talot ja tavarat, mutta meidät käski elämään teidän antimistanne, älkää siis hylätkö meitä köyhiä ihmisiä, hyvät herrat!
– Isämme, taattosemme! – lauloivat toiset pitkäveteisesti, istuen tien vieressä: – antakoon Herra teille hyvän terveyden! Saattakoon Jumala teidät Sergei Troitsin luostariin!
Toiset lisäsivät näihin sanoihin erilaisia kokkapuheita, niin että moni matkustaja palkinnoksi iloisesta sanasta heitti heille kokonaisen kultarahan.
Usein syntyi tappeluita ilvehtijöiden ja niiden kerjäläisjoukkojen välillä, jotka yltympäri kaupungeista ja luostareista riensivät slobodaan, elääksensä tsaarin almuista.
Myöskin sokeita guslinsoittajia10 ja satujenkertojia kuleksi, guslit olkapäillä ja pitäen toinen toisestaan kiinni.
Tässäpä oli hälinää, laulua ja torailua. Hevoset, ihmiset, karhut – hirnuivat, huusivat, kiljuivat. Tie kulki tiheän metsän halki. Huolimatta tästä ihmispaljoudesta, tapahtui toisinaan, että aseellisia rosvoja hyökkäsi kauppiasten kimppuun ja ryöstivät ne putipuhtaiksi.
Rosvoilemiset Moskovan seuduissa lisääntyivät erittäinkin siitä ajoin, kun opritshnikit alkoivat ahdistaa kokonaisia talonpoikaiskyliä ja kokonaisia porvarien asumia pikkukaupungeita. Kun näiltä ihmisiltä ryöstettiin heidän asuntonsa ja toimeentulonsa, liittyivät he rosvoparviin, varustautuivat murroksiin ja tulivat lukuisuutensa vuoksi hyvinkin vaarallisiksi opritshnikoille. Opritshnikit, vangittuaan rosvoja, hirttivät heidät armotta; sentähden eivät rosvotkaan jääneet heille velkaa, kun sattuivat saamaan opritshnikeitä kynsiinsä. Muutoin eivät rosvot yksistään ryöstäneet teillä. Ilvehtijät ja kerjäläiset, kohdattuaan illansuussa huonosti suojellun kuormaston, säästivät usein rosvoilta vaivannäöt. Kauppiaiden oli pahin kaikista. Heitä ryöstivät sekä rosvot että ilvehtijät, kerjäläiset ja juopuneet opritshnikit. Mutta he lohduttivat itseään sananlaskulla, että tappio ja voitto asuvat nurkittain, eivätkä herenneet matkustamasta slobodaan, sanoen: "Jumala on armollinen, kenties pääsemme perille". Ja tuntematonta on, miten se tapahtui, mutta tiliä tehdessä kävi aina selville, että kauppiaat jäivät voitolle.
Troitskaja Laurassa Serebrjani kävi ripillä ja Herranehtoollisella.
Saman tekivät hänen seuralaisensa. Ottaessaan jäähyväiset Nikita Romanovitshilta, siunasi arkkimandriitta hänet kuten sitä, joka menee varmaan kuolemaan.
Noin kolmen virstan päässä slobodasta seisoi puomin luona sotilasvahti ja pysäytti matkustavaiset, kysyen jokaiselta: kuka hän on ja min tähden matkustaa njevoljaan (orjuuteen)? Tähän nimitykseen oli kansa pilalla jumittanut sanan: sloboda, joka muinaiseen aikaan oli merkitykseltään sama kuin svoboda (vapaus). Myöskin Serebrjani ja hänen orjansa saivat kestää tarkan tutkinnon heidän matkansa tarkoituksesta. Sitten päällysmies otti heidän aseensa, ja neljä opritshnikkiä istui hevosen selkään saattaakseen matkustajia. Pian näkyivät kaukana tsaarinlinnan maalatut kuvut ja eriskummaiset, kullatut katot. Kas tässä, mitä sanoo tästä linnasta historiankirjoittajamme,11 Iivanan aikuisten ulkomaalaisten todistusten mukaan.
"Tässä kamalan hupaisessa asunnossa Iivana pyhitti suurimman osan aikaansa kirkonmenoihin. Tahtoipa hän vielä muuttaa linnan luostariksi ja lemmikkinsä munkeiksi: hän valitsi opritshnikeistä 300 miestä, kaikista pahimmat, nimitti heidät veljeskunnaksi, itsensä apotiksi, ruhtinas Afanasi Vjasemskin taloudenhoitajaksi ja Maljuta Skuratovin
Suuri kylä maantien varrella, kauppala, esikaupunki.
Ensiluokan luostari.
Gudok, kolmikielinen viulu: volinka, säkkipilli; balalaika, venäläinen kantele.
Eräs harpunlaji.
Venäläinen historiankirjoittaja Karamsin.