Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
huu, huu! jotta jättäisi sinut ja kävisi minun kimppuuni, kun tämä uljas poika, Jumala hänelle terveyttä suokoon, halkasi siltä pääkallon. Mutta kaiken tämän on tehnyt tuo parraton tihrusilmä, joka tuolta portailta katselee, susi hänet syököön. Mutta mihin olemme joutuneet, – lisäsi Miheitsh kuiskaten! – Onko sellaista kummaa nähty, että keskellä tsaarin pihaa karhuja on päästetty kahleistaan?
Miheitshin muistutus oli paikallaan, mutta slobodassa oli omat tapansa, eikä mikään käynyt siellä tavallisessa järjestyksessä.
Tsaari rakasti petotaistelua. Muutamia karhuja syötettiin aina rautahäkeissä tätä tarvetta varten. Mutta ajottain Iivana, tahi hänen opritshnikkinsa päästivät pedot häkeistä ja revittivät niillä kansaa ja iloitsivat sen pelosta. Jos karhu teki jonkun raajarikoksi, niin palkitsi tsaari hänet rahalla. Mutta jos karhu repi jonkun kuoliaaksi, annettiin rahat hänen sukulaisilleen, ja hänen edestään käskettiin luostareissa pitämään sielumessuja, yhdessä muiden tsaarin huvin tahi tsaarin vihan uhrien edestä.
Pian tuli linnasta kaksi pöytäpalveliaa sanomaan Serebrjanille, että tsaari oli nähnyt hänet ikkunasta ja tahtoi tietää, kuka hän on. Saatettuaan tsaarin tietoon ruhtinaan nimen, pöytäpalvelijat palasivat jälleen ja sanoivat, että tsaari tiedustaa sinun terveyttäsi ja käskee sinut tänään aterioimaan hänen pöydässään.
Tämä armonosoitus ei ensinkään ilahuttanut Serebrjania. Iivana ei kenties vielä tiennyt hänen riidastaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä. Kenties tsaari myös (ja se tapahtui usein) palasi ajaksi virkaansa, teeskennellen suosiota, jotta äkillinen rangaistus kesken pitoja ja iloa näkyisi syylliselle sitä kauheammaksi. Oli miten oli, Serebrjani valmistautui kaikkeen ja luki äänettömän rukouksen.
Tämä päivä oli poikkeuksena Aleksandrovan slobodassa. Tsaari, joka valmistautui lähtemään Susdaliin toivioretkelle, oli aikaseen aamulla selittänyt syövänsä päivällistä yhdessä veljeskunnan kanssa ja käskenyt kutsua pöytään, paitsi kolmeasataa opritshnikkiä, jotka joka päivä olivat hänen seurassaan, vielä neljäsataa, niin että kaikkien kutsuttujen luku oli seitsemänsataa henkeä.
VIII Luku.
Pidot
Suunnattoman suuressa salissa, johon valoa tuli kahtaalta päin, veistoksilla koristettujen pylväiden välissä seisoi pitkiä pöytiä kolmessa rivissä. Joka rivissä oli kymmenen pöytää, joka pöytä oli katettu kymmenelle hengelle. Tsaaria, tsarevitshia ja lähimmäisiä lemmikeitä varten seisoi eri pöytiä salin perässä. Vieraille oli valmistettu pitkiä, sametilla ja kultakankaalla päällystettyjä penkkejä; hallitsijalle korkea, veistetty nojatuoli, sirotettuna helmi- ja timanttikiehkuroilla. Tuolia kannatti jalkain asemasta kaksi leijonaa, mutta selkänojana oli kaksipäinen, kullattu ja maalattu kotka, siivet levällään. Keskellä salia oli suuren suuri pöytä, jonka kansi oli tehty tammisista laudoista. Lujat olivat paksut laudat, lujat sorvatut jalat, joilla pöytä lepäsi; niiden oli kannatettava kokonainen vuori hopea- ja kulta-astioita. Siinä oli sekä valettuja pesumaljoja, joita neljä miestä vaivoin nosti kalliisti koristetuista korvista, sekä raskaita kauhoja, helmillä sirottuja pikareita ja eri suuruisia siseleerattuja vateja. Siinä oli sekä karneolisia pokaleja, että kamelikurjen munista tehtyjä ruukkuja ja kullalla silattuja tarvashärän sarvia. Mutta vatien ja kauhojen välissä seisoi kummallisenmuotoisia pikareita, jotka kuvasivat karhuja, jalopeuroja, kukkoja, riikinkukkoja, kurkia, sarvikuonoja ja kamelikurkia. Ja kaikki nämä raskaat vadit, astiat, kauhat, pikarit, ammeet, pedot ja linnut olivat läjitellyt kartionmuotoiseen rakennukseen, jonka huippu melkein kosketti kattoa.
Juhlallisesti astui hovilaisten loistava joukko saliin ja sijoittui penkeille. Pöydillä ei nyt vielä ollut muita astioita kuin suolakoppa, pippurisäiliö ja etikkapullo, mutta ruokalajeista oli ainoastaan kylmää lihaa paastovoissa, suolattuja kurkkuja, luumuja ja hapanta maitoa puisissa maljoissa.
Opritshnikit istuutuivat, mutta eivät alkaneet syödä vaan odottivat hallitsijaa.
Pian tulivat palvelijat parittain saliin ja asettuivat tsaarin tuolin luokse; palveliain jälestä astuivat hovimestari ja ylimäinen hovimarsalkka.
Vihdoin torvet toitottelivat, linnan kellot alkoivat soida, ja verkkaisesti astui saliin itse tsaari, Iivana Vasiljevitsh.
Hän oli pitkä, solakka ja leveäharteinen. Pitkä, koruompeluksilla kirjailtu kultakankainen pukunsa oli pitkin saumoja ja ympäri liepeitä koristeltu helmillä ja kalliilla kivillä. Hänen kallista kaulanauhaansa koristi Vapahtajan, Jumalanäidin, apostolien ja profeetain emaljoidut kuvat. Iso siselioittu risti riippui kultavitjoista hänen kaulassaan. Punasten sahviaanisaappaiden korkeat korot olivat varustetut hopeaisilla kantaraudoilla. Kauhean muutoksen huomasi Iivanassa Nikita Romanovitsh. Säännölliset kasvot olivat yhä vielä kauniit, mutta piirteet esiintyivät terävimpinä, kotkannenä oli käynyt ikäänkuin käyremmäksi, silmät paloivat synkällä tulella ja otsalla oli kurttuja, joita ei ennen ollut. Eniten hämmästytti ruhtinasta harmaat karvat parrassa ja viiksissä. Iivana oli nyt viidenneljättä vanha, mutta näytti olevan koko joukon viidettäkymmentä. Hänen kasvojensa ilme oli tykkänään muuttunut. Siten muuttuu rakennus tulipalon jälkeen. Vielä seisovat seinät, mutta koristukset ovat karisseet, mustuneet ikkunat silmäilivät turmiota ennustaen, ja tyhjiin suojiin on paholainen ottanut asuntonsa. Kuitenkin kaikitenkin, kun Iivana katsahti suopeasti, oli hänen katseensa vielä puoleensa vetävä. Hänen hymyilynsä lumosi yksin nekin, jotka hyvin tunsivat hänet, ja jotka inhosivat hänen pahoja tekojaan. Tähän onnelliseen ulkomuotoon yhdisti Iivana tavattoman puhelahjan. Tapahtui, että vilpittömät miehet, kuunnellessaan tsaaria, tulivat vakuutetuiksi hänen kauhistavain toimenpiteidensä välttämättömyydestä ja uskoivat, niin kauan kuin hän puhui, hänen rangaistuksensa oikeiksi.
Iivanan ilmaantuessa kaikki nousivat ja kumarsivat syvään hänelle. Tsaari kulki verkkaasti pöytärivien välitse paikalleen, pysähtyi ja, heitettyään silmäyksen kokoontuneihin, kumarsi kaikille tahoille; sitten luki hän pitkän rukouksen, risti itsensä, siunasi ruoan ja laskeutui tuolille. Kaikki, paitsi yksinäistä hovimarsalkkaa ja kuusi pöytäpalvelijaa, seurasivat hänen esimerkkiänsä.
Joukko palvelijoita sinipunasissa, kultasaumaisissa ja kullalla ommelluissa kauhtanoissa seisahtui tsaarin eteen, kumarsi vyötäisiin saakka, ja läksi kaksittain ruokia tuomaan. Pian he palasivat, kantaen kultasissa vadeissa kaksisataa paistettua joutsenta.
Tällä päivällinen alkoi.
Serebrjani sattui istumaan lähellä tsaarin pöytää, yhdessä maabojarien kanssa, se on sellaisten keralla, jotka eivät kuuluneet opritshninaan, mutta korkean säätynsä vuoksi katsottiin arvoisiksi tällä kertaa syömään päivällistä hallitsijan kanssa. Muutamia heistä tunsi Serebrjani ennen Litvaan lähtöänsä. Hän saattoi paikaltaan nähdä sekä itse tsaarin, että kaikki hänen pöydässään istujat.
Surulliseksi muuttui Nikita Romanovitsh, vertaillessaan sitä Iivanaa, jonka viisi vuotta takaperin oli jättänyt, tähän Iivanaan, joka nyt istui uusien lemmikkiensä piirissä. Nikita Romanovitsh kääntyi erään naapuriinsa puoleen, jonka kanssa ennen oli ollut tuttava, kysyen:
– Kuka tuo poika on, joka istuu tsaarin oikealla puolella, semmoinen kalpea ja nurpea?
– Se on tsarevitsh12 Ivan Ivanovitsh, – vastasi bojari, ja, vilkaistuaan sivulleen, lisäsi kuiskaten: – olkoon Jumala meille armollinen! Ei hän ole tullut isoisäänsä, vaan isäänsä, ja nuoruuteensa nähden on hänen sydämensä täynnä julmuutta; ei lähde hänen hallinnostaan meille huvia!
– Mutta tuo mustasilmäinen nuori mies pöydän päässä, jolla on niin miellyttävät kasvot? Hänen muotonsa on minulle tuttu, mutta en muista missä hänet olen nähnyt.
– Sinä olet nähnyt hänet, ruhtinas, viisi vuotta sitten, henkivartijana tsaarin hovissa; vaan kauaksi on hän niistä ajoin mennyt, ja kauaksi hän vielä menee; se on Boris Fjodorovitsh Godunov, tsaarin lemmitty neuvonantaja. Näetkö, – jatkoi bojari, alentaen äänensä, näetkö hänen vieressään tuota leveäharteista, punatukkaista ihmistä, joka ei katso kehenkään, vaan ahmasee
Perintöruhtinas.