Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
on Fjodor Aleksejevitsh Basmanov.
– Sekö? – kysyi Serebrjani, tuntien naismaisen nuorukaisen, jonka ulkomuoto tsaarin pihalla herätti hänen huomionsa, ja jonka odottamaton ilveily oli vähällä maksaa ruhtinaan hengen.
– Juuri hän. Ja kuinka tsaari hänestä pitää: ei näy voivan elää hänettä; mutta jos koskee jotakin asiata, keltä silloin neuvoa kysytään? Ei häneltä, vaan Borisilta.
– Niin, – sanoi Serebrjani, silmäillessään Godunovia, – nyt muistelen häntä. Eikö hän kuulunut tsaarin jousimiehiin?
– Kuului, ruhtinas. Hän oli todellakin jousimiesten joukossa. Näyttää vähäpätöiseltä viralta, miten siinä voi tehdä itsensä huomatuksi? Vain tapahtuipa kerran, että metsästämässä ollessa käytiin jousella ampumaan. Mutta siellä oli kaanin lähettiläs, Devlet-Mursa. Se kun vaan nuolen päästi jänteestä, niin kiinnittikin sen tatarilaislakkiin, joka oli asetettu riu'un nenään, noin nata askelta tsaarin teltasta. Temppu tapahtui vasta päivällisen jälkeen, ja pikari oli jo monasti pöytää kierrellyt. Nousipa siitä Ivan Vasiljevitsh ja puhuu; Tuokaa tänne kaareni, en minäkään huonommin tatarilaista tapaa. – Tatarilainempa riemastui: – Tapaahan, tsaari – taattoni, – sanoo: – minulta meni tuhathevosinen tabuni,13 mutta paljonko sinulta meni? se on meidän kielellämme, mitä panet veikkaa? – Menköön Rjasanin kaupunki! – sanoi tsaari, ja toisti: Tuokaa kaareni tänne! – Boris syöksi liekalla, missä hevonen seisoi, viini selässä hyppäsi satulaan, vaan me näemme, että hevonen potkii hänen allansa, nousee takajaloilleen. Mutta äkkiä kun laskeutuu, niin purtuaan kuolaimiin läksi karkaamaan ja kaatuikin sitten Boris seljässään maahan. Neljännestunnin kuluttua palasi Boris, viine ja jänne kappaleina, kaari poikki ja nuolet sinne tänne singoiltettunina, ja Borisilla itsellään läpiä päässä. Hän hyppäsi hevosen selästä, heittäytyi tsaarin jalkoihin: – anteeksi, armollinen herrani, en voinut hillitä hevosta, viinesi olen hukannut! – Mutta tsaarista, näet, sillä välin, humala jo alkoi haihtua: – No, sanoo – tästä puoleen et enää tarvitse pitää huolta viinestäni, mutta vieraalla jousella et ammu! – Siitä päivästä Boris on kohonnut korkealle, ja katsohan, ruhtinas, kuinka kauaksi hän vielä kiipeää! Ja millainen mies, – jatkoi bojari, katsellen Godunovia, – ei hän koskaan hätiköitse ennen aikojaan, vaan aina on hän tarvittaessa paikallaan; ei oikase, ei vastusta tsaaria, käy vaan kiertopolkuaan, ei mihinkään veriseen tekoon ole sekaantunut, ei kenenkään rangaistuksessa ollut osallisena. Hänen ympärillään veri se vaan lainehtii, mutta hän on puhdas ja valkonen, kuin lapsukainen, eipä edes ole opritshninaan kirjoitettu. Tuo tuolla, – hän jatkoi, osoittaen ilkeästi hymyilevää miestä, – on Aleksei Basmanov, Fjodorin isä, mutta tuolla, vähän etempänä, on Vasili Grjasnoi, ja tuonnempana isä Levki, Tshudovon arkkimandriitta; antakoon Herra hänelle anteeksi, ei hän ole kirkon paimen, vaan maallisten himojen edistäjä!
Serebrjani kuunteli uteliaisuudella ja surulla. – Sano, bojari, – kysyi hän, – kuka tuo pitkä, kähärätukkainen ja mustasilmäinen, noin kolmenkymmenen ikäinen mies on? Neljä pikaria hän jo on tyhjentänyt toinen toisensa jälkeen, ja vielä millaisia pikaria! Kova hän on juomaan, ei muuta sovi sanoa, – vaan viini ei näy hänelle iloa suovan. Katso kuinka hän rypistää kulmakarvojaan, ja silmät hehkuvat kuin kekäleet. Mutta vallanko hän on joutunut järjiltään? Katsohan, miten hän veitsellä pöytäliinaa viiltää!
– Hänet sinun oikeastaan pitäisi tuntea, ruhtinas; hän oli meikäläisiä. Tosin hän on siitä ajoin muuttunut, kun koko bojariston häpeäksi rupesi opritshnikiksi! Se on ruhtinas Afanasi Ivanitsh Vjasemski. Hän on heistä kaikista urhollisin, mutta ei voi mieltään malttaa. Kun rakkauden liekki syttyi hänen sydämessään, ei hän enään ole entisellään. Ei näe eikä kuule mitään, puhelee itsekseen, vallan kuin olisi sekasin, ja tsaarin kuullen pitää sellaisia puheita, jotta karvoja pöyristää. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hänelle hyvin, tsaarin on häntä sääli. Sanotaanpa, että hän vain rakkaudesta kirjoitutti itsensä opritshnikiksi.
Ja bojari nojautui Serebrjanin puoleen, haluten luultavasti kertoa hänelle tarkemmin Vjasemskista, mutta silloin lähestyi heitä pöytäpalvelija ja sanoi, asettaen vadillisen paistia Serebrjanin eteen:
– Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa vadin omasta pöydästään!
Ruhtinas nousi ja, seuraten tapaa, kumarsi syvään tsaarille.
Silloin kaikki, jotka olivat samassa pöydässä, ruhtinaan kanssa, nousivat niinikään ja kumarsivat Serebrjanille, merkiksi että onnittelivat häntä tsaarin armosta. Serebrjanin piti kiittää jokaista eri kumarruksella.
Sillä välin pöytäpalvelija palasi tsaarin luo ja sanoi hänelle kumartaen vyötäisiin saakka:
– Korkea hallitsija! Nikita otti vastaan vadin, kiittää sinua!
Kun joutsenet oli syöty, palvelijat menivät parittain salista ja palasivat kolmensadan paistetun riikinkukon kanssa, joiden levitetyt pyrstöt liehuivat joka vadin yli kuin viuhkat. Riikinkukkoja seurasi kalakukkoja, liha- ja juustopiirakoita, kaikenlaisia pannukaakkuja, piiraisia ja öljyssä paistettuja leivoksia. Vieraiden syödessä, palvelijat kantoivat ruukkuja ja pikaria, täytettyinä kirsikan-, ja tuomensimalla. Toiset tarjoilivat erilaisia ulkomaan viinejä: romanilaista, reininviiniä ja muskatellia. Erityiset pöytäpalvelijat kävivät edestakasin rivien välitse tarkastellen pöytiä ja jaellen käskyjä.
Vastapäätä Serebrjania istui vanha bojari, jolle tsaarin kerrottiin kantavan vihaa. Bojari tunsi tuhon itselleen tulevan, mutta minkälaisen, sitä ei tiennyt, ja odotti tyynenä kohtaloaan. Kaikkein ihmeeksi ylihovimarsalkka Fjodor Basmanov kantoi hänelle omin käsin pikarin viiniä.
– Vasili! – sanoi Basmanov: – korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!
Ukko nousi, kumarsi Iivanaan ja joi viinin, mutta Basmanov, palattuaan tsaarin luo, ilmoitti hänelle: – Vasili tyhjensi pikarin, kiittää armostasi! Kaikki nousivat ja kumarsivat ukolle, odottaen itselleen hänen kumarrustaan, mutta bojari seisoi liikkumattomana. Hänen hengityksensä kävi raskaaksi, hän vapisi koko ruumiissaan. Äkkiä hänen silmänsä veristyivät, kasvot muuttuivat sinisiksi ja hän romahti maahan.
– Bojari on juovuksissa! sanoi Iivana Vasiljevitsh: – viekää hän ulos! – Kuiske kulki ympäri seuraa, mutta maabojarit silmäilivät toisiaan ja loivat silmänsä lautasiin, uskaltamatta lausua sanaakaan.
Serebrjania värisytti. Äsken hän ei vielä ollut uskonut kertomuksia Iivanan julmuuksista, vaan nyt oli hän itse tullut hänen kauhean kostonsa todistajaksi.
"Eiköhän minuakin odota sama kohtalo?" hän ajatteli. Sillävälin ukko oli kannettu ulos, ja päivällisiä jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Guslat soivat. kellot kajahtelivat, hovimiehet haastelivat ja nauroivat ääneensä. Palvelijat, oltuaan samettiin puettuina, ilmestyivät nyt kaikki kultakankaisissa dolmaaneissa. Tämä pukujen muutto oli yksi ylöllisyyksistä tsaarin päivällisissä. Pöydille asetettiin ensin erilaisia hyytelöitä: kurkia ja hyvänhajuisia yrttejä, suolattuja kukkoja ja inkivääriä, luuttomia kanoja sekä sorsia ja kurkkuja. Sitten tuotiin erilaisia keitoksia ja kolmenlaista kalanlientä: valkoista, mustaa ja safranilientä. Valkoliemen jälkeen tarjottiin pyytä ja luumuja, hanhea ja hirssiä sekä teereä ja safrania.
Nyt seurasi loma-aika, jonka kuluessa vieraille kannettiin simaa ja viinejä: alikante-, baster- ja malvasirviiniä.
Puhelu muuttui äänekkäämmäksi, nauru kajahteli useammin, päät alkoivat käydä pyörälle. Serebrjani, katsellessaan opritsnikkien kasvoja, näki etäisessä pöydässä sen nuoren miehen, joka muutamia tunteja ennen oli pelastanut hänet karhun kourista. Ruhtinas kysyi häntä naapureiltaan, mutta kukaan ei tuntenut häntä. Nuori opritshnikki istui mietteissään, nojaten kyynärpäitä pöytää vasten, pää käsien varassa, eikä ottanut osaa yleiseen iloon. Ruhtinas oli kysyä ohikulkevalta palvelijalta, mutta äkkiä kuuli hän takanaan:
– Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle
Hevoskarja.