Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich
halveksivaisesti Homjakkiin. – Hallitsija, – hän sanoi: – minä en kiellä tekoani. Minä hyökkäsin tämän miehen päälle, käskin ruoskimaan hänet tovereineen, sentähden käskin…
– Kylliksi! – sanoi ankarasti Iivana Vasiljevitsh. Vastaa kysymykseeni. Tiesitkö, hyökätessäsi heidän kimppuunsa, että olivat minun opritshnikeitäni?
– En tiennyt, hallitsija.
– Mutta kun tahdoit hirttää heidät, sanoivatko sinulle?
– Sanoivat, hallitsija.
– Min tähden sitten luovuit hirttämästä heitä?
– Sentähden, hallitsija, että sinun tuomarisi ensin tutkisivat heitä.
– Miksi et heti alussa lähettänyt heidät tuomarien luokse?
Serebrjani ei löytänyt vastausta.
Tsaari loi häneen tutkistelevan katseen, ja koetti tunkeutua aivan hänen sielunsa sisimpään.
– Et sentähden, – hän sanoi, – et sentähden luopunut heitä hirttämästä, jättääksesi heidät tuomareille, vaan sentähden, että sanoivat itseään tsaarin miehiksi. Ja sinä, – jatkoi tsaari karttuvalla vihalla, – sinä tiesit, että olivat minun miehiäni, ja annoit ruoskia heitä?
– Hallitsija…
– Tarpeeksi! – ärjyi Iivana. – Tutkinto on päätetty. Veljet, – hän jatkoi, kääntyen lemmikkiensä puoleen: – sanokaa, minkä on ansainnut bojari, ruhtinas Nikita? Sanokaa, mitä mietitte: tahdon tietää jokaisen ajatuksen!
Iivanan ääni oli tyyni, mutta hänen katseensa sanoi, että hän jo sydämessään oli ratkaissut ruhtinaan kohtalon, ja että tuho odottaisi sitä, jonka tuomio on helpompi kuin hänen omansa.
– Puhukaa, miehet, – toisti hän, korottaen ääntänsä: – minkä Nikita on ansainnut?
– Kuoleman! – vastasi tsarevitsh.
– Kuolema! – toistivat Skuratov, Grjasnoi, isä Levki ja molemmat Basmanovit.
– Siis kärsiköön hän kuoleman! – sanoi Iivana kylmäverisesti. – sillä kirjoitettu on, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukutetaan. Miehet, tarttukaa kiinni!
Serebrjani kumarsi ääneti Iivanaa. Muutamia miehiä ympäröi hänet paikalla ja vei salista.
Moni seurasi häntä katsoakseen mestausta; toiset jäivät paikoilleen. Sekavaa puhetta kuului salissa. Tsaari kääntyi opritsnikkeihin. Hänen muotonsa oli riemullinen.
– Veljet, – hän sanoi; – onko tuomio oikea?
– On, on! – vastasivat läheiset opritshnikit.
– On, on! – toistivat tuonempana olijat.
– Ei ole! – sanoi yksi ääni.
Syntyi hälinää opritsnikkien kesken.
– Kuka sen sanoi? Ken lausui sen sanan? Kuka sanoo, että hallitsian tuomio on väärä? – kuului kaikkialta.
Kaikkein kasvoissa kuvautui hämmästystä, kaikki silmät säihkyivät harmista. Ainoastaan yksi, julmin, ei osoittanut vihastusta. Maljuta oli kuolon kalpea.
– Kuka sanoo, että minun tuomioni on väärä – kysyi Iivana, koettaen tehdä muotonsa niin tyyneksi kuin mahdollista. – Joka sen sanoi, astukoon silmieni eteen.
– Hallitsija! – äännähti Maljuta, kovasti liikutettuna, – kunnon palvelijoittesi joukossa on nyt paljon juopuneita, paljon sellaisia, jotka puhuvat muistamatta, järkeään kysymättä. Älä käske etsiä sitä juomaria, hallitsija! Kun selviää, ei itse usko, minkälaisia puheita humalapäissään lasketteli!
Tsaari katseli Maljutaa epäluuloisesti.
– Isä paraklisiarkka! – hän sanoi, naurahtaen, – kauanko siitä on, kun sydämesi heltyi?
– Hallitsija! – jatkoi Maljuta; älä käske… Mutta oli jo myöhäistä.
Maljutan poika oli astunut esiin ja seisoi kunnioittavaisesti Iivanan edessä. Maksim Skuratov oli sama opritshnikki, joka oli pelastanut Serebrjanin karhun kynsistä.
– Vai sinäkö Maksimushka moitit tuomiotani? – sanoi Iivana ja katseli ilkeästi hymyillen milloin isää, milloin poikaa. – No, sanoppa, Maksimushka, mintähden tuomioni ei ole mieleesi?
– Sentähden, hallitsija, ettet kuunnellut Serebrjania loppuun, et antanut hänen puolustaa itseään edessäsi, etkä edes kysynyt häneltä, miksikä hän tahtoi hirttää Homjakin!
– Älä kuule häntä, hallitsija! – rukoili Maljuta: – hän on päihtynyt; sinä näet, että hän on juovuksissa! Älä kuule häntä! Pois, juomari! kas kuinka on rähjännyt itsensä. Pois, korjaa pääsi!
– Maksim ei juonut viiniä, eikä simaa, – huomautti häijysti tsarevitsh. – Minä katselin kaiken aikaa häntä: hän ei viiksiäänkään kastellut!
Maljuta katsoi tsarevitshiin sellaisella silmäyksellä, josta jokainen olisi ruvennut vapisemaan; mutta tsarevitsh arveli, ettei Maljutan kosto voi häntä yllättää. Iivana Julman toinen poika, hallitusistuimen perillinen, yhdisti itseensä melkein kaikki isän paheet ja pahat esimerkit, yhä enemmän ja enemmän tukahuttaen sen, mikä hänessä oli hyvää. Ivan Ivanovitsh ei tuntenut enää sääliä.
– Niin, – lisäsi hän naurahtaen: – Maksim ei syönyt eikä juonut päivällisissä, Häntä ei miellytä meidän elämämme. Hän inhoaa isäni opritshninaa!
Tämän keskustelun jatkuessa Boris Godunov ei ottanut silmiään Iivanasta. Hän näytti tutkivan tsaarin kasvojen ilmettä ja meni hiljaan, kenenkään huomaamatta, ulos ruokahuoneesta.
Maljuta heittäytyi tsaarin jalkoihin.
– Isäni, hallitsijani, Iivana Vasiljevitsh! – virkkoi hän, tarttuen tsaarin vaatteiden liepeisin: – tänä aamuna minä, tyhmä pölkkypää, sukimaton moukka, pyysin sinun lahjoittamaan minulle bojarin arvon… Missä oli järkeni? Mihin oli horjahtanut ihmisen aatos? Minäkö, saastainen orja, kävisin bojarin lakissa? Unhota, hallitsijani, houkkamieliset sanani, käske riisua päältäni kullattu kauhtanani, pueta minut niinimattoon, anna ainoastaan Maksimille anteeksi hänen rikoksensa! Hän on nuori, hallitsija, tyhmä, ei ajattele, mitä puhuu! Mutta jos ketä rankaiset, niin käske rankaisemaan minua, – miksi annoin pojan juoda itsensä juovuksiin! Salli, hallitsija, minun panna tyhmän pääni pölkylle! Käske, niin omin käsin surmaan itseni!
Surkeata oli nähdä, kuinka Maljutan kasvot rumentuivat! kuinka epätoivo kuvastui hänen piirteissään, jotka eivät milloinkaan ilmaisseet muuta kuin petomaisuutta. Tsaari purskahti nauruun.
– Ei ole syytä rangaista sinua eikä poikaasi! – hän sanoi: – Maksim on oikeassa!
– Mitä, hallitsija? – huudahti Maljuta: – onko Maksim oikeassa? – ja hänen iloinen hämmästyksensä oli puhjeta tyhmään hymyilyyn, mutta se katosi heti, sillä yhtäkkiä juolahti mieleensä, että tsaari pilkkasi häntä. Nämä nopeat muutokset Maljutan kasvoissa olivat niin tavattomia, että tsaari, häntä katsellessa, taas rupesi nauramaan.
– Maksim on oikeassa, – toisti hän viimein, ottaen entisen arvokkaan muotonsa: – minä pikastuin. Se on mahdotonta, että Serebrjani tieten taiten olisi tehnyt jotakin minua vastaan. Muistanhan minä Nikitan vielä ennen Litvan sotaa. Minä rakastin häntä aina. Hän oli minulle hyvä palvelija. Te kirotut, – tsaari jatkoi, kääntyen Grjasnoihin ja Basmanoveihin, – te aina kiihoitatte minua verta vuodattamaan. Vähänkö teillä on ollut kuolemanrangaistusta? Piti vielä saattaman tuomioon kunnon bojarini! Mitä seisotte, pedot! Juoskaa, estäkää mestaus! Tahi, älkää menkö! Myöhäistä! Minä luulen, että hänen päänsä jo on katkennut! Te kaikki saatte maksaa minulle