Ylimys. Galsworthy John
edelleen lehteään hän alkoi heti syödä sitä, mitä oli pantu hänen eteensä. Huomattuaan sitten, että hänen vanhin tyttärensä oli tullut sisään ja istuutui hänen viereensä, hän sanoi:
"Ikävä, kun täytyy lähteä Lontooseen tällaisella ilmalla!"
"Tuleeko ministeristöllä olemaan kokous?"
"Kyllä, tuon sotkuisen ilmapallojutun vuoksi."
Mutta Agathan suloisten ja kapeitten kasvojen huolestunut katse tarkasti syrjäpöydällä olevaa tarjotinta, joka piti ruokia lämpimänä, ja hän ajatteli: "Minä luulen, että tämä olisi sittenkin parempi kuin se, jonka minä olen saanut. Jos William vain tahtoisi sanoa, pitääkö hän tosiaankin näistä leveistä tarjottimista enemmän kuin niistä erityisistä lämminvesialtaista!" Hän sai kuitenkin kysytyksi hellällä äänellään – sillä kaikki hänen sanansa ja liikkeensä olivat helliä, vieläpä hieman arkojakin, jos jokin näytti uhkaavan hänen miehensä tai lastensa hyvinvointia:
"Luuletko, isä, tämän sodanpelon olevan edullista Eustacen suunnitelmille?"
Mutta hänen isänsä ei vastannut, vaan tervehti uutta tulokasta, hoikkaa, hienoltanäyttävää nuorta miestä, jolla oli tumma tukka ja sievät viikset, miestä, joka ei ollut ollenkaan hänen sukulaisensa, vaikkakin epäsuorasti muistutti häntä. Claud Fresnay, Harbingerin kreivi, muistutti tosiaankin niin sanottua "normannilaista" tyyppiä – hänellä kun oli voimakkaat, säännölliset piirteet ja hieman kaareva nenä – mutta se, mikä vanhassa miehessä näytti osoittavan vain tiedotonta oman itsensä mallinapitämistä, vaikutti nuoremmassa miehessä siltä, kuin hän olisi ollut vaativampi ja väkinäinen, ikäänkuin huolissaan sen johdosta, ettei saanut aina vastata jotakin.
Hänen perässään oli tullut sisään pitkä, täysivartaloinen ja hieno-olemuksinen nainen, jonka hiukset olivat vielä ruskeat – lady Valleys itse. Vaikka hänen vanhin poikansa oli kolmikymmenvuotias, hän itse oli vain hieman yli viidenkymmenen. Hänen äänestään, tavoistaan ja koko olemuksestaan saattoi päätellä, että hän oli ollut tunnustettu kaunotar, mutta nyt oli hänen vielä eloisilla kasvoillaan, hänen harmaansinisissä silmissään ja karhenneessa hipiässään muutakin kuin täysi-ikäisyyden vivahdusta. Kaikista hänen piirteistään ja koko hänen äänensä sävystä saattoi päättää, että hän oli hyvä toveri ja oikea "maailmannainen". Hänen olentonsa viittasi tosiaankin siihen, että hän oli elänyt voimakasta ulkoilmaelämää ja että häneltä ei puuttunut huumoria. Hän se vastasi Agathan huomautukseen:
"Tietysti, rakkaani, parhaalla mahdollisella tavalla."
Lordi Harbinger lausui:
"Sivumennen sanoen, Brabrook tulee puhumaan siitä. Oletteko koskaan kuullut häntä, lady Agatha? 'Herra puheenjohtaja, minä nousen – ja minun mukanani nousee koko demokraattinen periaate – '."
Mutta Agatha vain hymyili, sillä hän ajatteli:
"Jos minä annan Ann'in mennä veräjälle asti, niin hän saa siitä vain aiheen johonkin uuteen vaatimukseen huomenna." Välittämättä vähääkään yleisistä asioista hänen perinnäinen halunsa käskeä ilmeni liiallisessa talousasiain järjestelemisessä. Se oli hänellä uskontona, kiihkona – aivan kuin hän olisi tuntenut itsensä kansallisen kotitalouden mallikuvaksi, isänmaallisen liikkeen johtajaksi.
Syötyään, mitä piti välttämättömänä, lordi Valleys nousi.
"Onko sinulla, Gertrud, mitään sanottavana äidillesi?"
"Ei ole, minä kirjoitin hänelle eilisiltana."
"Pyydä Miltounia pitämään silmällä tuota mr Courtieria. Minä kuulin hänen puhuvan eräänä päivänä – hän puhuu melkein hyvin."
Lady Valleys, joka ei ollut vielä istuutunut, seurasi miestään ovelle.
"Sivumennen sanoen, minä olen puhunut äidille siitä naisesta, Geoff."
"Oliko se välttämätöntä?"
"Kyllä, niin luulen. Minä olen levoton – kuitenkin kaikitenkin, äidillä on jotakin vaikutusvaltaa Miltouniin."
Lordi Valleys kohautti olkapäitään, puristi heikosti vaimonsa käsivartta ja meni ulos.
Vaikka itse olikin hieman levoton juuri tämän asian tähden, hän oli kuitenkin mies, joka ei hakenut ikävyyksiä. Hänellä oli sellaiset hermot, jotka eivät tuntuneet hermoilta ollenkaan – sellaiset, joita erikoisesti tavataan hänen luokkaansa kuuluvilla henkilöillä, jotka ovat paljon tekemisissä hevosten kanssa. Hänen mielestään kullakin päivällä oli riittävästi suruja itsestään. Sitäpaitsi hänen vanhin poikansa oli hänestä arvoitus, jonka ratkaisusta hän oli kauan sitten luopunut ainakin sikäli, mikäli naiset olivat kysymyksessä.
Mennen ulompaan saliin hän viivytteli hetken, muistellen, ettei ollut nähnyt nuorempaa tytärtään, lempilastaan.
"Eikö lady Barbara ole vielä tullut alas?"
Kuultuaan, ettei ollut, hän pisti kätensä autotakin hihoihin, takin, jota Simmons piteli, ja astui ulos valkeaan pylväskäytävään, jota Caradocien kiveenhakatut haukat koristivat.
Pienen Ann'in ääni kuului hänen korviinsa selvänä ja kirkkaana auton hillityssä hyrinässä. "Rientäkää, isoisä!"
Lordi Valleys nyrpisti hieman nenäänsä – isoisän nimi tuntui hänestä aina omituiselta, hänestä, joka oli vain viisikymmentäkuusi vuotta vanha eikä sitä millään lailla tuntenut – ja viitaten hansikoidulla kädellään Ann'ia kohden sanoi:
"Lähettäkää joku ulkoveräjälle noutamaan tätä."
Pikku Ann'in ääni vastasi kuuluvasti:
"Ei, minä tulen itse takaisin."
Lähtevän auton ääni tukahdutti keskustelun.
Ajaessaan siinä autolla lordi Valleys oli melkein liikuttava esimerkki siitä, miten vanhat laitokset saavat väistyä niiden hävittäjän, tieteen tieltä. Kilpa-ajojen ystävänä, joka sitäpaitsi oli joku aika sitten ollut metsästysseuran johtajana, ja miehenä, joka koko sielullaan (mikäli sitä riitti politiikalta) oli kiintynyt hevosiin, hän oli joutunut, käytännöllisen älynsä pakottamana, ei ainoastaan sietämään, vaan myöskin edistämään niiden syrjäyttäjien asiaa. Hänen itsesäilytysvaistonsa oli tässä salaa työssä, johtaen häntä hänen perikatoaan kohden, pakottaen hänet luulottelemaan itselleen, että tiede ja sen raa'asta luonnosta saamat voitot voitiin saattaa palvelemaan mainetta ja arvoa, joka lepäsi kiteytyneellä ja muuttumattomalla perustalla. Kaikki tämä ajan seuraaminen, tämä vaipuminen uudenaikaisiin keksintöihin, tämä ylenmääräinen rientäminen ilman syvempää perustaa – lisääntyvä epävakaisuus, kosmopoliittisuus, vieläpä kommersialismi, josta hän maailmanmiehenä pikemmin oli ylpeä – kaikki tämä teki hänen huomaamattaan lopun siitä eristyneisyydestä, joka loogillisesti kuului hänen asemassaan olevalle henkilölle. Taipumattomana ja notkeutta vailla, vaikk'ei mitenkään ollutkaan älytön käytännöllisissä asioissa, hän antoi päättävästi virran viedä itseään mukanaan, pitäen lujasti peräsimestä kiinni, huomaamatta, että oli pyörteen keskellä. Hänen käytännöllinen älynsä vei hänet jatkuvasti senlaatuisesta taantumuksellisuudesta, jota niin viljalti oli hänen pojassaan Miltounissa, siihen lievempään taantumuksellisuuteen, joka, eläen henkisestä pääomastaan, käyttää hyväkseen aineellisesti niin paljon kuin mahdollista vihollistaan, kehitystä.
Hän ohjasi itse autoaan, tarkasti ja hillitysti, istuen mukavasti, lakki painettuna syvään vakaville silmille. Ja vaikka tämä odottamaton ministeristön kokous näin pääsiäisloman aikana ei ollut ainoastaan harmillinen, vaan antoi aihetta pelkoon, niin hän saattoi nauttia nopeasta, tyynestä kulusta kesäisessä ilmassa, joka tulvi häntä vastaan ystävällisen suloisesti pitkän lehtokujan suurien puiden alla. Hänen vieressään pikku Ann istui hiljaa, jalat ojollaan ja aikalailla harallaan. Autolla-ajo tarjosi uutta kiihdykettä, sillä kotona se oli kiellettyä, ja miettivä innostus paistoi hänen silmistään pienen äkkinykerän nenän yläpuolella. Vain kerran hän puhui, silloin kun auto