Ylimys. Galsworthy John
sodan uhatessa!" Tämä lehti, vaikka olikin taitava, oli tuntunut hänestä aina sietämättömän tyhjäntärkeältä!
Oli epäilyksenalaista, saattoiko hän tänä vuonna päästä Ascotiin. Ja hänen ajatuksensa kiitivät hetkeksi hänen lupaavaan, kaksivuotiseen Casettaansa, sitten, saaden ikäänkuin voimakkaan sysäyksen häpeästä, hän käänsi ne amiraalivirastoon ja epäili sitä, oltiinko siellä täysin selvillä kaikista mahdollisuuksista. Hänellä itsellään oli vaatimaton paikka hallituksessa, sellainen melkein nimellinen virka, jollaisia pidetään välttämättömänä, kun tahdotaan kehittää tulevia ministereitä koulituista miehistä, joille tällä haavaa ei ole voitu keksiä mitään vaativampaa asemaa. Amiraalivirastosta hänen ajatuksensa luiskahtivat takaisin anoppiin. Ihmeellinen vanha nainen! Millainen valtiomies olisikaan hänestä tullut! Liiaksi taantumuksellinen! Piru vieköön, miten suoraviivaisesti hän suhtautui siihen mrs Lees Noeliin! Ja asiantuntijan mielihyvällä hän muisteli tuon naisen kasvoja ja vartaloa, jotka hän oli samana aamuna nähnyt kulkiessaan hänen huvilansa ohitse. Salaperäinen tai ei, mutta puoleensavetävä tuo nainen oli! Hyvin suloinen pää tummine hiuksineen, jotka aaltoillen lankesivat keskeltä kahtia kumpaisellekin ohimolle – hyvin hurmaava olento, ei mitään virheitä! Epäilemättä hänellä oli ollut joku historiansa – mutta mitäs se liikutti häntä, lordi Valleysiä! Sääli aina sellaisia naisia!
Rykmentti territoriaali-armeijaa, mikä palasi harjoituksista, esti hänen autonsa kulun. Hän nojasi eteenpäin tarkastellen sitä samalla kriitillisellä, älykkäällä, hillityllä katseella, jolla hän olisi tutkinut koiralaumaa. Kaikki synkkyys ja miettiväisyys oli nyt hävinnyt hänen mielestään. Reilua väkeä, joka kyllä pystyi tekemään täyttä tiliä itsestään! Heidän kasvoiltaan, jotka ulkoilma oli saanut hohtamaan punaisilta, kuvastui passiivisuus tai puoleksi hyökkäävä, puoleksi leikillinen itsetietoisuus. Heitä eivät ilmeisestikään vaivanneet abstraktiset epäilyt tai mitkään sodankauhujen synnyttämät mielikuvat.
Joku kohotti eläköönhuudon "terriereille". Lordi Valleys näki ympärillään pienen hattumeren nousevan ja laskevan ja kuuli tuon jotenkin terävän ja kehoittavan äänen paisuvan käheäksi, korkeaksi meluksi ja sitten äkisti sammuvan. "Näyttävät aika innokkailta!" hän ajatteli. "Hyvin pienestä he syttyvät! Maassa on kylliksi taisteluhalua!" Ja ilon väristys kävi taas hänen lävitseen.
Sitten hänen autonsa, viimeisen sotilaan mentyä ohitse, tunki hitaasti harhailevan väkijoukon lävitse, mikä tunkeili rykmentin takana, väkijoukon, johon kuului kaikenikäisiä miehiä, nuorisoa, muutamia naisia, nuoria tyttöjä, jotka käänsivät häneen huolimattoman, tuijottavan katseensa, ikäänkuin olisivat olleet liian kaukaisia suhtautumaan millään mielenkiinnolla tuohon mukavasti ohikulkevaan mieheen.
IV LUKU
Monklandissa, valkeaksi maalatun olkikattoisen huvilan pienessä, valkeaksi maalatussa "vierashuoneessa" istui samaan aikaan kaksi miestä avonaisen lieden ääressä puhellen keskenään. Matalalla tuolilla heidän välissään nojasi taaksepäin tummasilmäinen nainen, kuunnellen tarkkaavaisena, hienot sirot sormenpäät yhteenpuristettuina tai kohotettuina tulta kohden. Silloin tällöin sortui pesässä joku halko ja käänsi hehkuvan syrjänsä päällepäin. Lieden ja lampun valo näytti niin imeytyneen valkeihin seiniin, että niistä huokui heikkoa lämmintä. Hopeanharmaat yöperhoset lensivät sisään pimeästä puutarhasta ja vaappuivat kieppuvien shillingien tavoin väriltään kuluneen, vihreän maljakon yläpuolella, mihin oli pantu tulipunaisia ruusuja. Kuten aina tällaisissa vanhoissa, olkikattoisissa majoissa, tuntui täälläkin savun, ruusujen ja kukkien tuoksua.
Vasemmalla istuva mies oli kenties 40-vuotias, hiukan keskimittaa pitempi, voimakas, vilkas ja suora. Hänellä oli siniset silmät ja ilmeikkäät kasvot, jotka hehkuivat pienestäkin liikutuksesta. Hänen tukkansa oli hyvin heleä, melkein punainen, ja hänen punaiset viiksensä, jotka ulottuivat aina leukaan asti, näyttivät, kuten Don Quixoten, korskeilta ja taisteluunvaativilta.
Oikealla oleva mies oli lähempänä kolmeakymmentä, kieltämättä pitkä ja hyvin hoikka. Hän istui jotensakin kokoonvetäytyneenä matalassa nojatuolissaan, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Hieno, hillitty hymy oli hänen huulillaan. Ruskettuneine, sileäksiajettuine leukoineen ja syvällä olevine, hyvin eloisine silmineen hänen laihat kasvonsa näyttivät omalla tavallaan kauniilta.
Nämä kaksi niin perin erilaista miestä tarkastelivat toisiaan kuten lähetysten olevat koirat, jotka kauan sitten ovat huomanneet olevan parasta pysyä erillään, mutta äkkiä ovatkin tavanneet toisensa sellaisessa paikassa, missä mahdollisesti eivät voi keskenään tapella. Ja nainen piti heitä silmällä. Hän tuntui olevan toisen omistaja, mutta oli aina, pelkästä rakkaudestaan koiriin, silitellyt ja taputellut toista. "Niin, mr Courtier", sanoi nuorempi mies, jonka kuiva, ivallinen ääni samoin kuin hänen hymynsäkin näytti puolustavan hänen silmäinsä kiivasta intoa, "kaikki se, mitä te sanotte, sisältää vain niinsanotun liberaalisen hengen puolustuksen. Ja, suokaa anteeksi minun suoruuteni, tuo henki, ollen kotoisin filosofian ja taiteen valtakunnasta, surkastuu heti sillä hetkellä, kun se koskettaa käytännöllisiä asioita."
Punaviiksinen mies nauroi. Hänen äänensä oli omituinen – samalla niin miellyttävä ja niin ilkeä.
"Sattuvasti sanottu", hän lausui, "ja kaukana siitä, että sanoisin jotakin sitä vastaan. Mutta koska sovitteleminen kuuluu politiikan olemukseen, niin kastien ja auktoriteettien ylimmäiset papit, kuten te, lordi Miltoun, harjoittavat sitä aivan yhtä paljon kuin mikään liberaalinen professori."
"Sitä minä en myönnä!"
"Myöntäkää tai olkaa myöntämättä, te suhtaudutte yleisiin asioihin jokseenkin samalla lailla kuin kirkko avioliittoon ja avioeroon; te olette yhtä kaukana elämän todellisuudesta kuin ne, jotka uskovat vapaaseen rakkauteen, ja tuskinpa teidän kannallanne on suurempaa puoleensavetäväisyyttä. Teidän katsantokannassanne on kuoleman siemen itsessään – se on liiaksi kuivunut ja kaukana asioista voidaksenne koskaan ymmärtää niitä. Mutta jos te ette voi ymmärtää, niin ette voi liioin hallitakaan. Te voisitte yhtä hyvin pitää kätenne housuntaskuissa kuin mielipiteinenne sekaantua politiikkaan!"
"Pelkään, että meidän täytyy jatkuvasti olla yhtä mieltä siinä, että olemme asioissa eri kannalla."
"No niin, kenties minä osoitan teille liian suurta kunnioitusta. Te olette sittenkin ylimys."
"Te puhutte arvoituksellisesti, mr Courtier."
Tummasilmäinen nainen siirrähti hieman paikallaan. Hänen kätensä teki pienen liikkeen, ikäänkuin katkeruuden hälventämiseksi. Nousten äkkiä ja puhuen kunnioittavalla äänellä vanhempi mies sanoi:
"Me väsytämme mrs Noelin. Hyvää yötä, Audrey. Minun pitää jo toki lähteä." Hänen kuvansa piirtyi avonaisen ranskalaisen akkunan pimeätä taustaa vastaan, kun hän kääntyi antamaan viime iskua:
"Minä vain tahdoin sanoa, lordi Miltoun, että teidän luokkanne on kuivakiskoisin ja käytännöllisin kaikista koko valtakunnassa – olisi ihme, jos ette säästyisi kaikilta runoilijan haaveilta. Hyvää yötä!" Hän astui ulos viheriälle nurmikolle ja hävisi.
Nuori mies istui liikkumattomana. Lieden hohde valaisi hänen kasvojaan, niin että näytti siltä, kuin jokin henki olisi asettunut hänen huulilleen ja säteilisi hänen silmistään. Äkkiä hän sanoi:
"Uskotteko sitä, mrs Noel?"
Vastaukseksi Audrey Noel hymyili, nousi sitten ja meni ikkunan luo.
"Katsokaapas minun rakasta korpisammakkoani! Se tulee tänne joka ilta."
Eräällä kuistikon paadella, keskellä lampusta lähtevää valovirtaa, istui kultainen pieni sammakko. Kun Miltoun saapui katsomaan, niin se tepasteli toiselle syrjälle ja katosi.
"Miten rauhallinen teidän puutarhanne onkaan!" hän sanoi. Sitten hän tarttui mrs Noelin käteen, nosti sen hyvin hellästi huulilleen ja seurasi vastustajaansa pimeyteen. Oikea rauha vallitsi tuossa puutarhassa. Yö tuntui kuuntelevan – kaikki valot olivat sammuneet, kaikki sydämet lepäsivät. Pienen