Ylimys. Galsworthy John
ohuen savun lävitse lordi Valleys tarkasti edessään olevaa pitkää vartaloa, joka oli painunut syvään vastapäätä olevaan tuoliin.
"Miksi et?" hän kysyi. "Sinä et voi aloittaa liian aikaisin, jollet luule tarvitsevasi kiertää koko maailmaa."
"Pitäisikö minun sitten alkaa, ennenkuin pystyn siihen?"
Lordi Valleys nauroi hieman hämillään.
"Politiikassa ei ole mitään, jota et voisi aikaa voittaen oppia", hän sanoi. "Miten vanha sinä nyt olet?"
"Kaksikymmentäneljä."
"Sinä näytät vanhemmalta."
Pieni juova piirtyi hänen silmiensä väliin, aivan kuin mietinnästä.
Oliko kuvittelua, että pieni hymy kiertyi Miltounin suun ympärille?
"Minä olen omaksunut hullun teorian", kumpusi tuosta suusta, "sen nimittäin, että ensin on tunnettava ehdot. Minä tarvitsen vähintään viisi vuotta siihen."
Lordi Valleys nosti kulmakarvojaan. "Turhaa ajanhukkaa", hän sanoi. "Sinä tietäisit sen ajan kuluttua enemmän, jos menisit parlamenttiin nyt heti. Sinä otat asian liian vakavalta kannalta."
"Epäilemättä."
Runsaaseen minuuttiin ei lordi Valleys vastannut mitään. Hän tunsi olevansa melkein hämillään. Odotettuaan niin kauan, että tämä tunne oli haihtunut, hän lausui: "No niin, ystäväiseni, tee minkä parhaaksesi katsot."
Poliittiset oppivuotensa Miltoun suoritti eräässä kurjassa asutuskeskuksessa, isänsä maatilalla, ja Templen oikeusvirastoissa, tekemällä matkoja Saksaan, Amerikkaan ja Englannin siirtomaihin, ottamalla osaa vaalitoimintaan ja yrittämällä pari kertaa turhaan vallata edustajanpaikkaa, minkä piti arvelun mukaan tapahtua ilman periaatteiden muutosta. Hän luki paljon, hitaasti, mutta tunnontarkalla itsepäisyydellä, runoutta, historiaa, filosofisia, uskonnollisia ja yhteiskunnallisia teoksia. Romaaneista, semminkään ulkomaalaisista, hän ei välittänyt. Pyrkien kaikin mokomin laajakatseiseksi ja tasapuoliseksi hän imi itseensä kaikkea, mikä tyydytti hänen luontaisia tarpeitaan, ja hylkäsi tiedottomasti kaiken sen, mikä sopimattomuudellaan saattoi vaaraan hänen oman henkensä liekin. Mitä hän luki, oli itse asiassa omiaan vain vahvistamaan niitä syvempiä vakaumuksia, jotka saivat alkunsa hänen temperamentistaan. Rikkauden ja arvoasteiden tavallisten korukalujen halveksuntaan hänessä yhtyi nöyrä, mutta syvä ja lisääntyvä vakaumus siitä, että pystyi johtamaan ja että oli henkisesti yläpuolella niitä, joiden hyväksi hän halusi toimia. Miltounissa ei ollut tosiaankaan jälkeäkään tavallisesta farisealaisuudesta. Hän oli yksinkertainen ja suora. Mutta hänen silmänsä, hänen liikkeensä, niin, koko mies ilmaisi hänessä olevan jonkin salaisen varmuuden lähteen, jonkun alkulähteen, mihin mitkään hämmentävät väreet eivät voineet tunkeutua. Häneltä ei suinkaan puuttunut kykyä nähdä elämän naurettavia puolia, mutta häneltä puuttui kyky katsoa sisäänpäin ja nähdä jotakin siitä naurettavasta, mikä on meissä itsessämme. Miltoun näki maailman ja kaiken, mitä siinä sijaitsi, spiraalinmuotoisena, vaikkapa ne todellisuudessa olisivatkin olleet ympyröitä. Hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän sitä, että maailmankaikkeus oli yhtä hyvin kokoonpantu näistä kahdesta symbolista, joiden sovituskohtaa ei olla vielä keksitty.
Sellainen hän oli silloin, kun hänen kotipaikkansa edustajasta tehtiin pääri.
Hän oli saavuttanut 30: nnen ikävuotensa rakastumatta koskaan kehenkään; hän oli viettänyt melkein ehdottoman puhdasta elämää, yhtä ainoata lankeemusta lukuunottamatta. Naiset pelkäsivät häntä. Ja kenties hän hieman pelkäsi naista, naista, joka teoriassa oli liiaksi rakastettava ja haluttava – puolikuu kesäisellä taivaalla, mutta käytännössä liian kyllästyttävä, tai liian karkea. Hän oli kiintynyt Barbaraan, nuorempaan sisareensa, mutta äitiään, isoäitiään ja vanhempaa sisartaan Agathaa kohtaan hän oli aina pysynyt kylmempänä. Oli tosiaankin huvittavaa nähdä lady Valleys ensimmäisen lapsensa kanssa. Hänen hieno vartalonsa, hänen kasvojensa kukoistavat ruusut, hänen harmaansiniset silmänsä, joilla oli pikkuinen pyrkimys pyöriä, ikäänkuin niiden takana olisi ilmennyt ilkeänsekaista mielihyvää, muuttuivat omituisen ja satiirisen sovinnaisiksi Miltounin läsnäollessa. Hänen vahvalle ruumiinrakenteelleen, hänen sielulleen, joka pystyi ilmaisemaan melkein kaiken kokemansa, olivat ominaisia ajatukset ja sanonnat, jotka alkoivat jo käydä vaarallisiksi. Miltoun ei ollut koskaan, ei edes lapsena, pitänyt häntä uskottunaan. Lady Valleys ei ollut siitä hänelle vihoissaan, kun oli kerta ruumiiltaan ja sielultaan sellainen laaja ja voimakas, mitkä ominaisuudet ovat harvoin – eikä koskaan hänen luokassaan – yhtyneinä kykyyn tuntea itsensä loukatuksi tai alennetuksi jonkun ihmisen, vaikkapa vain oman itsensäkin ajatuksissa. Lordi Miltoun oli, ja oli aina ollut, omituinen poika, loppujen lopuksi! Mikään ei ollut kenties siinä määrässä kiusannut lady Valleystä kuin hänen poikansa taitamaton suhtautuminen naisiin. Hän piti sitä luonnottomana, samalla kuin tunnusti miehensä ja nuoremman poikansa oikean, joskin sopivalla tavalla verhotun luonnollisuuden. Juuri tämä tunne sai hänet oivaltamaan, melkein liiankin elävästi siinä politiikan ja kuosien pyörteessä, jossa hän eli, sen vaaran, millä tuon naisen ystävyys, jota hän varovasti nimitti "Tuntemattomaksi", uhkasi hänen poikaansa.
Pelkkä sattuma oli pannut tämän ystävyyden alulle. Mentyään eräänä iltapäivänä, joulukuussa, erään vuokraviljelijän mökille, vuokraviljelijän, joka oli juuri kuollut putoamalla hevosen selästä, Miltoun oli tavannut lesken mitä tolkuttomimmassa surussa, mitä vain hieman verhosi se seikka, että hän oli melkein kokonaan menettänyt kykynsä ilmaista tunteitaan ja "herrasväen" läsnäollessa kadottanut kokonaan käsityskykynsä. Vakuutettuaan tuolle raukalle, että tämän ei tarvinnut olla huolissaan vuokraoikeudesta, hän oli juuri lähtemäisillään pois, kun kohtasi, kivipermannolla varustetussa eteisessä, erään turkislakkiin ja – takkiin puetun naisen, joka kantoi käsivarsillaan pientä kirkuvaa poikaa, jonka otsassa oli vertavuotava haava. Otettuaan häneltä tuon lapsen ja pantuaan sen "vierashuoneen" pöydälle Miltoun katsahti tuohon naiseen ja huomasi hänet erittäin vakavaksi, hienoksi ja viehättäväksi. Miltoun kysyi häneltä, pitikö asiasta ilmoittaa lapsen äidille.
Nainen pudisti päätään.
"Voi surkeutta, ei nyt vielä. Peskäämme ja sitokaamme ensin tämä haava."
He siis pesivät ja sitoivat yhdessä haavan. Lopetettuaan työnsä nainen katsoi Miltouniin ja näytti sanovan:
"Te osaatte esittää tämän asian paljon paremmin kuin minä."
Miltoun esitti sentähden asian äidille ja sai palkakseen tuolta vakavalta ladyltä pienen hymyn.
Tämän kohtauksen aikana Miltoun sai kuulla hänen nimensä, mikä oli Audrey Lees Noel, ja oravannahkalakin alta hänen muistiinsa jäivät kasvot, jotka senjälkeen eivät antaneet hänelle enää rauhaa. Muutamia päiviä myöhemmin, kulkiessaan kylätorin poikki, hän näki tuon naisen menevän eräästä portista sisälle. Miltoun tuli silloin kysyneeksi häneltä, halusiko tämä saada huvilaansa uuden olkikaton. Siitä oli aiheutunut katon tarkastus ja pitemmänpuoleinen keskustelu. Tottuneena naisiin – joiden parhaimmillekin, huolimatta heidän suloudestaan ja seurustelutaidostaan, ylhäisö-elämä oli antanut tavan pitää kaikkea taattuna – Miltoun tapasi tässä vienossa, tummasilmäisessä naisessa, joka varmastikin eleli kokonaan maailmasta erillään ja jolla oli niin terävä ja erikoinen tuoksunsa, aivan erikoisen viehätyksen. Täten oli tästä sattuman siemenestä kehittynyt nopeasti yksikseen elävien ihmisten kesken yksi niitä harvinaisia ystävyyksiä, jotka lyhyessä ajassa voivat täyttää suuren alan kahden ihmisen elämää.
Eräänä päivänä Audrey kysyi: "Te olette saanut kuulla minusta jotakin, eikö totta?" Miltoun nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi. Apulaispappi oli ollut hänen tiedonantajanaan.
"Niin, minulle on kerrottu, että hänen tarinansa on synkkä – avioero."
"Tarkoitatteko, että hänet on hyljätty, tai – " Jonkun osan sekuntia apulaispappi oli kenties epäröinyt.
"Oh, ei, ei! Häntä vastaan