Ylimys. Galsworthy John
"Niin", hän ajatteli, jotenkin kuulumattomasi, "maa on sydämeltään terve!"
II LUKU
Ravensham Housessa, Richmond Parkin laidassa, missä Casterley-suvulla oli ollut esikaupunkihuvila aina niiltä ajoilta alkaen, kun oli tullut tavaksi asua sopivan matkan päässä Westminsteristä – suuressa, hallin viereisessä ansarissa seisoi lady Casterley muutamien japanilaisten liljojen edessä. Hän oli hoikka, lyhyt, vanha nainen, jonka kasvot olivat norsunluun väriset, nenä ohut ja terävät silmät puoleksi hienojen, ryppyisten luomien peittäminä. Vallan liikkumattomana, harmaassa puvussaan ja harmaine hiuksineen hän muistutti hienosta, hiestautuneesta teräksestä tehtyä muotokuvaa. Lujassa hämähäkinkädessään hänellä oli vapaalla, jossain määrin suikertelevalla käsialalla kirjoitettu kirje.
Monkland Court, Devon.
Rakas äitini.
Geoffrey ajaa huomenna Lontooseen. Hän poikkeaa katsomaan sinua, jos voi. Tämä uusi sodanpelko on saanut hänet liikkeelle. Minä itse en pääse kaupunkiin, ennenkuin Miltounin vaali on ohitse. Asia on niin, että minä en uskalla jättää häntä tänne yksin. Hän tapaa 'Tuntemattomansa' joka päivä. Se mr Courtier, joka kirjoitti sotaavastustavan kirjan – mikä sellaisen miehen teoksi oli hävytöntä, joka itse on ollut palkkasoturina, vai mitä arvelet? – asuu majatalossa ja työskentelee radikaalien hyväksi. Hän tuntee myöskin tuon naisen – ja toivokaamme, Miltounin vuoksi, – liiankin hyvin, hän on itse puoleensavetävä henkilö, melkein soma ja hullu pienine viiksineen. Bertie on juuri tullut tänne, minun täytyy toimittaa niin, että hän joutuu puheisiin Miltounin kanssa, saadaksemme tietää, millä kannalla maa oikein on. Bertiehin voi luottaa – hän on totisesti hyvin teräväsilmäinen. Minun täytyy sanoa, että tuo nainen on vallan sievän näköinen, mutta hänestä ei todellakaan tiedetä täällä mitään muuta, kuin että hän on eronnut miehestään. Miten olisi mahdollista saada tietoja ihmisistä? Kun Miltoun on niin tavattoman ahdasmielinen, niin asia käy vielä nurinkurisemmaksi. Tämän nousevan sukupolven vakavuus on mitä merkillisintä. Minä en muista nuoruudessani ottaneeni elämää niin vakavalta kannalta.
Lady Casterley antoi kruunatun paperiarkin vaipua alas. Hänen kasvonsa kävivät irveeseen – hän ei ollut unhottanut tyttärensä nuoruutta. Nostaen taas kirjeen ylemmäksi hän jatkoi lukuaan:
Olen varma siitä, että Geoffrey ja minä tunnemme itsemme vuosia nuoremmiksi kuin Miltoun tai Agatha, vaikka me olemmekin heidän vanhempansa. Onneksi ei Bertien ja Babsin laita ole samanlainen. Sodanpelko vaikuttaa mainiosti Miltounin eduksi. Claud Harbinger on myöskin täällä ja työskentelee Miltounin hyväksi, mutta itse asiassa minä luulen, että hän tavoittelee Babsia. On melkein surullista, kun ajattelee, että Babs on tuskin 20-vuotias – mutta minun luullakseni mitään muuta ei voi odottaakaan, kun ottaa huomioon hänen kauneutensa. Ja Claud on verrattain hieno tyyppi. Hänestä puhutaan koko paljon; hän alkaa herättää huomiota nuorten toryjen joukossa.
Lady Casterley antoi kirjeen vaipua ja kuunteli. Pitkä jupiseva ääni kaukaa tulevasta eläköönhuudosta ja parkumisesta oli tunkeutunut tuohon suureen ansariin, värisyttäen liljojen kalpeita terälehtiä ja pannen lyhyinä haju-aaltoina liikkeelle niiden tuoksun. Hän meni halliin; siellä seisoi vanha mies, jolla keltainen iho ja pitkä valkoinen poskiparta.
"Mitä tämä melu merkitsee, Clifton?"
"Joukko sosialisteja, teidän ylhäisyytenne, on matkalla Putneyhin osoittamaan mieltään. Kansa on kohottanut heille eläköönhuudon. He ovat aiheuttaneet väentungoksen aivan veräjän ulkopuolelle."
"Pitävätkö he puheita?"
"He puhuvat paraikaa jostakin hyvin pöyhkeästi, teidän ylhäisyytenne."
"Minä menen kuuntelemaan heitä. Antakaa minulle minun musta keppini."
Sametintummien, litteäoksaisten seetripuiden yläpuolella, jotka eebenholtsista tehtyjen pagodien tavoin kohosivat kahden puolen tietä, taivas riippui yhtenä suurena purppurapilvenä, mihin loi pahaa ennustavaa elämää taivaanrannalta tuleva ja sen läpi tunkeva valonsäde. Tämän pilvikatoksen alla joukko tomuisia, pörrötukkaisia miehiä ja naisia kulki eteenpäin pitkin tietä, suojellen ja rohkaisten eläköönhuudoillaan pitkää mustatakkista puhujaa. Tämän joukon edessä ja takana kulki pieni meluava mies- ja poikalauma ilkkuen ja hoilaten.
Lady Casterley ja hänen "huoneenhaltijansa" seisoivat kuuden askeleen päässä kiemurakoristeisen rautaveräjän sisäpuolella ja katselivat. Tuo vaalea teräksenvärinen olento teräksenvärisine hiuksineen oli liikkumattomuudessaan puoleensavetävämpi kuin kaikki tuon meluavan joukon liikkeet ja parkumiset. Vain hänen silmänsä liikkuivat puoleksi suljettujen luomien alla, hänen oikea kätensä puristi lujasti kepin kädensijaa. Puhujan ääni kohosi räikeänä vastalauseena "kansan" riistämistä vastaan, teki ivallisia huomautuksia kristinuskoa vastaan, vaati kiihkeästi vapautusta "jatkuvasta mielettömästä sotaveron taakasta" ja uhkasi, että kansa tulisi ottamaan asiat omiin käsiinsä.
Lady Casterley käänsi päänsä:
"Hän puhuu mielettömiä, Clifton. Tulee sade. Minä menen sisään."
Pylväskäytävän alla hän pysähtyi. Purppurapilvi oli alkanut sataa, vesi valui virtanaan nopeasti hajaantuvan väkijoukon niskaan. Hieno hymy tuli lady Casterleyn huulille.
"Tekee hyvää, kun heidän intonsa saa hieman laimennusta. Te kastutte, Clifton – rientäkää! Minä odotan lordi Valleystä päivällisille.
Laittakaa hänelle huone valmiiksi pukeutumista varten. Hän tulee autolla Monklandista."
III LUKU
Eräässä hyvin korkeassa, valkeilla laudoilla päällystetyssä, niukasti kalustetussa huoneessa lordi Valleys tervehti kunnioittavasti anoppiaan.
"Saavuin tänne autolla yhdeksässä tunnissa, hyvä rouva – ei niinkään huonoa ajoa."
"Tulosi huvittaa minua. Milloin tapahtuu Miltounin vaali?"
"Yhdeksäntenäkolmatta päivänä."
"Mikä vahinko! Hänen pitäisi olla kaukana Monklandista, koska kerran – tuo tuntematon nainen oleskelee siellä."
"Ah, vai niin, sinä olet kuullut hänestä jotakin."
"Sinä olet kaiken suhteen niin huoleton, Geoffrey."
Lordi Valleys hymyili.
"Nämä sotahuhut", hän sanoi, "alkavat käydä kiusallisiksi. En osaa tarkalleen sanoa, miten maa suhtautuu niihin."
Lady Casterley nousi:
"Sillä ei ole mitään kantaa. Kun sota alkaa, niin se suhtautuu siihen oikealla tavalla. Niin on aina käynyt. Tarjoapas minulle käsivartesi. Onko sinun nälkä?"…
Kun lordi Valleys puhui sodasta, niin hän teki sen sellaisen henkilön tavalla, joka täysi-ikäiseksi tultuaan on elänyt niiden parissa, jotka ohjaavat kansojen kohtaloita. Hänen oli mahdotonta – kuten suuressa ansarissa olevien liljojenkin – nähdä tai tuntea niiden tavoin, jotka olivat puutarhan ulkopuolella. Kiintyneenä oman luokkansa parhaisiin ennakkoluuloihin ja tapoihin hän eli elämää, joka oli sen verran kosketuksissa suuren yleisön kanssa, kuin häneltä voitiin odottaakin. Tosiaankin hän toiminnan ja käytännöllisen älyn miehenä jollakin tavalla tunsi tavallisten ihmisten mielipiteet. Hän oli vallan oikeassa sanoessaan tietävänsä paremmin, mitä kansa tarvitsi, kuin ne, jotka siitä asiasta jaarittelivat. Sellainen oli tosiaankin asianlaita, sillä luonnonladultaan hän oli lähempänä kansaa kuin sen johtajat, vaikka hän ei olisikaan pitänyt siitä, että tämä olisi hänelle sanottu. Hänen maailmanmiehyytensä ja poliittisen älykkyytensä oli elämä istuttanut luonteeseen, jonka voima oli käytännöllisyydessä ja mielikuvituksen puutteessa. Hänen tehtävänsä oli olla vaikuttava, muttei toimelias tai halukas tekemään ideoista niiden loogillisia johtopäätöksiä; hänen ei pitänyt olla ahdas eikä puritaaninen niin kauan kuin "hyvän tavan" ulkokuori säilytettiin koskemattomana; hänen piti olla vapaamielinen maanomistaja aina siihen asti, kuin hänen etunsa eivät joutuneet vakavasti kärsimään; hänen