Runoelmia. Johann Wolfgang von Goethe

              Onni, minkä elo toi,

              Hyvä, paha, tässä soi.

          Näki poika ruususen,

          Ruusun kankahalla.

          Ol' niin nuori, kaunoinen,

          Poika luoksens iloiten

          Riensi joutumalla.

          Pikku ruusu punainen,

          Ruusu kankahalla.

          Poika virkkoi: Taitan sun,

          Ruusu kankahalla!

          Ruusu virkkoi: Pistän sun,

          Iäksi ett' muistat mun,

          Enp' oo valtas alla.

          Ruusu, ruusu punainen,

          Ruusu kankahalla!

          Taittoi häijy poika tuo

          Ruusun kankahalla;

          Ruusu pisti eikä suo —

          Eipä auta kaivut nuo,

          Jop' on valtans' alla.

          Pikku ruusu punainen,

          Ruusu kankahalla.

          Sa rakas Lotta kulta,

          Miks kääntyy poies multa

          Ain' avosilmäs sun?

          Vaan silmät sitehessa,

          Sa heti, haetessa,

          Jo löysit – miksi? – juuri mun.

          Sa tartuit kauloihini

          Ja pidit minust' kiini,

          Sun sylees kaaduin ma.

          Vaan, side silmist' poissa,

          Jo paljast' pilaa noissa!

          Sa naurain jätit sokkoa.

          Hän riensi tänne, sinne,

          Eik' tiennyt vihdoin minne,

          Hänt' kaikki pilkkasi.

          Jos et suo lempeäs mulle,

          En selville ma tulle,

          Vaan sokkona jään iäksi.

          Ma kerran salossa

          Kävelin,

          Noin suotta vainen

          Siell' kuljeksin.

          Näin varjosessa

          Ma kukkasen,

          Kuin silmä kirkas,

          Kuin tähtinen.

          Ma olin taittaa,

          Vaan kukka: No,

          Mun nääntymähän

          Sa poimitko?

          Siis juurinensa

          Ma nostin sen

          Sek' omaan' huostaan

          Vein aartehen.

          Hänt' turvapaikkaan

          Ma lasin. Siell'

          Hän viihtyy, kukkii

          Ain' yhä viel'.

          Nous kevätkukka

          Tuolt' alta maan,

          Nous varhain kaikessa

          Sulossaan.

          Tul' mehiläinen,

          Joi imien: —

          Nuot kahdet kuuluu

          Kai yhtehen.

          Mait', metsä vieriellen,

          Mun virttäin viserrellen —

          Niin paikast' paikkahan!

          Ja tahdiss' kaikki liikkuu,

          Ja muodossa, näät, kiikkuu

          Kaikk' minuss' ainian.

          Ma tuskin oottaa taidan

          Ens heinää luona aidan,

          Ens kevätkukkaista.

          Net laulelen ma silloin,

          Ja talvi tulee milloin,

          Viel' noita muistan ma,

          Eip' estä lumi, halla,

          Ma laulan kaikkialla —

          Jo kukkii talvi tuo!

          Jo sekin kauno poissa,

          Ja suvi lehdikkoissa

          Mull' uudet riemut suo.

          Sill' tammen alla tuossa

          Kosk' nuoret nään ma koossa,

          Ma yllyttämään heit'!

          Jo jäykkä poika vierii,

          Ja tyly tyttö kierii

          Mun kuullen säveleit'.

          Te jotka siivet luotte

          Mun kantoihin ja suotte

          Mun yhä pyöriä vaan,

          Te runottaret, varmaan

          Myös mäkin luona armaan

          Tok' vihdoin rauhaa saan?

          Mun naapurilla vastapäät',

          Kas, liikkuu akutin!

          Hän varmaan kuunteleepi, näät,

          Jos jäin ma kotihin.

          Ja luulevaisuus josko, min

          Ma näytin äskettäin,

          Ain' – kun sen nytpä pitääkin

          Viel' piilee syömessäin.

          Vaan, voi, ei noita ollenkaan

          Mun kyyhkyin tuumaile!

          Nyt näen ma: iltatuuli vaan

          Hän verhoiss' leikitsee.

          Kaikki ennustaa sua:

          Näyttäikse aurinko armas,

          Seuraat sa, toivon ma, pian.

          Kedolla astutko sa,

          Olet sa ruusujen ruusu.

          Liljain liljakin myös.

          Karkeloiss' liikut sa koska,

          Liikkuvat kaikki myös tähdet

          Kanssas ja ympäris sun.

          Yö!