Runoelmia. Johann Wolfgang von Goethe
ja iäisyys siin'!
Joen rannalla
Te laulut, muinoin rakkaat mulle,
Pois unohduksen mereen jo!
Teit' poika ei rakastetulle
Eik' neiti enään laulelko.
Teiss' armastain oon lauleskellut,
Vaan armas petti, näetsen:
Teit' veteen olin kirjoitellut,
Siis uppokaat myös vetehen.
Meren tyyni
Vesissä mi tyyni tuima!
Meri nukkuu unissaan;
Huolissa jo tähtää laivur
Yhä suljaa pintaa vaan.
Mitään tuulta ei niin mistä
Kuolon rauha kauhea!
Valta-aavikolt' ei pistä
Esiin ei niin lainetta.
Onnellinen matka
Vaan sumut jo särkyy,
Jo selvenee taivas,
Ja Eolo kahleens'
Jo irralleen saa.
Jo tohisee tuulet,
Ja laivuri puuhaa:
Sa joudu! Sa joudu!
Jo halkeepi aalto,
Jo lähestyy kauka;
Jo näkyvi maa!
Kukkien tervehdys
Sull' kukat, joit' oon poiminut,
Tuhat tuokoot terveisii!
Ma usein oon kumartunut,
Oi tuhat kertaaki,
Net vasten syöntäni painellut
Sata tuhat kertaaki!
Suvella
Maat, penkeret
Kuink' kastehiset!
Kaikk' kukkapäät
Kuink' helmissä, näät!
Kesk' puitten sää
Kuin vireä tää!
Kuink' valoss' kielin iloisin
Nuot pikkulinnut semminkin!
Vaan koskapa
Näin kultani ma,
Tuoll' kammioss',
Noin matalass' tuoss',
Noin kätkössä
Juur päivyestä,
Minn' koko mailma aava se
Jäi kaikki koristuksine!
Kevätlaulu
Läp' peltojenko,
Vai niitulla jo,
Puitten varjossa,
Missä kulkevi kultain?
Sanoppas sa!
Tavannut armaan'
En kotona,
Hän siis varmaan
On ulkona.
Kauniisti kukkii
Kaikk' keväillä;
Armaani astuu
Leppeänä.
Tuolla rannalla ain',
Missä suudelman sain,
Ensimmäisen tuon kai,
Näen ma jotai!
Onko hän se, vai?
Rauhaton rakkaus
Miss' sateet sinkuu,
Miss' vihurit vinkuu,
Läp' usman rotkoin,
Läp' sumujen notkoin,
Ain' e'espäin, sa,
Ilman levotta!
Ennen ma orjaksi
Itseni antaisin,
Kuin tätä ääretönt'
Iloa kantaisin.
Tunne tää, syöntä
Syömeen mi luopi,
Oi mitkä huolet,
Tuskat se tuopi.
Minne paeta jo?
Erämaihinko?
Kaikki turhaan vain:
Elon kruunu ain',
Onni rauhatta
Oot, rakkaus, sa!
Vuorilinna
Tuolla ylhäällä kalliolla
Vanha linna kohoopi,
Jossa porttien, muurein takaa
Muinoin ritarit väijyili.
Tuhaks poltetut ompi portit
Kaikki kuollut ja rauhaisa;
Noita muureja rauenneita
Juuri kiipeän halki ma.
Tässä, kas, oli muinoin kellar
Täpö täynänsä viiniä vaan;
Eip' enään pottuinensa
Sinne piikanen laskeukkaan.
Eip' etehen vierahitten
Enään aseta pikaria,
Eikä pyhäksi atriaks sitten
Täytä papille pullonsa.
Ei pojalle haluavalle
Kulausta suo käytäväss',
Eikä ota lahjastansa
Sulot kiitokset vastaan täss'.
Sillä kaikki, katot ja hirret,
Paloi ammoin jo poroksi,
Ja käytävät, kappelit, portaat
Ovat muuttuneet raunioksi.
Vaan koska kanteleineen
Ja