Runoelmia. Johann Wolfgang von Goethe

          Teitä ma valitan, valitettavat tähdet,

          Jotka niin kauniina tuolla pilkehdätte,

          Merimiehille toivoa loistelette,

          Jumalain, ihmisten palkitsemattomina:

          Sillä te lemmi ett', ett' oo lempineet koskaan!

          Pysähtämättäpä vaan teit' ikuiset tunnit

          Taivahan aloja halki lennättävät.

          Mitä matkaa ootte jo kulkeneetkaan,

          Kunnes, viipyen povella armahaisen,

          Teit' ma ja sydänyötä oon unhotellut!

          Autuas oot sa, pienokainen,

          Joka puitten lehvähillä,

          Vienon juoman viehättämä,

          Kuninkaana lauleskelet!

          Sulla kaikki omanasi,

          Minkä kedolla vaan keksit,

          Kaikki, min vaan aika tuopi;

          Elät rauhass' peltomiesten

          Kesken, heidän ystävänään,

          Kuolevaitten kunnioittama

          Sulon kevään sulo enne!

          Sua lempii runottaret,

          Foibo itse lempiä täytyy,

          Antoivat sull' hopeaäänen;

          Sua ei saavuta myös vanhuus,

          Runojain sa viisas sisar,

          Lihatt', verett' syntynyt sa

          Suruton maan tytär – melkein

          Jumaloihin verrattava.

          Kosk' Minerva, auttaaksensa

          Armastaan Promeetteota,

          Täytetyn toi nektarimaljan

          Ales tuolta taivahalta,

          Onneksi näät ihmisilleen,

          Vuodattaakseen povihinsa

          Aistoa kauno-taitehisin,

          Astui näppärin hän jaloin.

          Ettei Jupiter hänt' huomais,

          Kallistuipa silloin malja,

          Sekä tippui tilkallinen

          Nestett' alas turpehesen.

          Jopa joutui mesiläiset

          Maistelemaan makeata;

          Lensi pikaisesti perho

          Myöskin tilkkaa saadaksensa;

          Hirmuinen myös hämähäkki

          Saapui esiin juoden vahvast.

          Onneksensa nauttinehet

          Ovat he ja muutkin pienot,

          Ne kun, kuni ihmisetkin,

          Nythän ovat osallisna

          Suloisimpaan – taitehesen.

          Maan tunnetko, miss' kukkii sitronat,

          Kult' omenat miss' lehviss' hohtavat,

          Miss' lauha tuul käy sinitaivaalta,

          Nöyr' seisoo myrtti, laaker uljaana,

          Sen tunnetko?

                        Niin, sinne kanssasi

          Mun tekis mieli mennä, armaani.

          Sa huoneen tunnet kattopylväillä?

          Kas salit hohtaa, suojat väreissä,

          Ja marmorkuvat mua tähtäilee:

          "Mit', lapsi raukka, teki sulle he?"