Johanna d'Arc. Марк Твен
d'Arc / Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan
ESIPUHE
Saadaksemme oikean mielipiteen etevästä historiallisesta henkilöstä, tulee häntä arvostella oman aikansa näkökannalta, ei nykyajan. Monen jaloimmankin henkilön luonne näyttää vähemmän ansiokkaalta, kun myöhempäin aikakausien tutkimus esittää hänen tekonsa selvemmässä valossa, mutta tuskin on neljä-, viisisataa vuotta sitten ollut kuuluisaa henkilöä, joka kaikin puolin vastaisi nykyajan siveellisiä vaatimuksia. Ainoa laatuaan on Johanna d'Arcin luonne. Sitä saattaa arvostella jokaisen aikakauden näkökannalta ja kuitenkin on tulos aina yhtä ihmeteltävä. Hän näyttää aina yhtä viattomalta, yhtä ihanteelliselta, hän on ylevin henkilö kuolevain joukossa.
Ja kun ajattelee, että tavat hänen aikanaan olivat niin raakoja, kurjia ja alhaisia kuin historian pimeimpinä aikoina, niin on mielestämme ihme, että moinen maaperä voi kasvattaa niin ihanaa kukkaa. Hän ja aikalaisensa olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Hän pysyi totuudessa, kun valhe oli ihmisissä tavallista; oli rehellinen, kun rehellisyys oli melkein kadonnut avu; hän piti lupauksensa, vaikka lupauksia tavallisesti rikottiin; hänen mielensä oli täynnä suuria ajatuksia ja se tähtäsi suurta päämaalia, kun toisten mieli viihtyi turhamaisissa haaveissa ja itsekkäässä kunnianhimossa, hänen käytöksensä oli kaino ja arvokas aikana, jolloin kevytmielisyys ja tapainturmelus oli vallalla; hän oli armelias aikana, jolloin säälimätöntä julmuutta harjoitettiin, hän oli luja, rohkea ja pelkäämätön silloin, kun hänen kansansa oli toivottomana ja toimetonna; hänellä oli luja usko, vaikka uskottomuus oli yleistä; hän oli siveellinen, puhdas ja turmeltumaton ruumiin ja sielun puolesta yhteiskunnassa, jossa ylhäisimmätkin kansanluokat olivat vaipuneet rikoksiin, ja aikana, jolloin kristikunnankin edustajain kauheudet ja eläimelliset intohimot ja petomaiset julmuudet hämmästyttivät aikalaisiaankin.
Kenties on hän ainoa yleisessä historiassa mainittu henkilö, jossa ei voi huomata itsekkyyttä. Hänen sanoissaan ja töissään emme tapaa omanvoitonpyyntöä. Kun hän oli pelastanut kuninkaansa maanpakolaisen kiertolaiselämästä ja toimittanut kruunun hänen päähänsä, tarjottiin hänelle palkinnoita ja kunnianosotuksia, mutta hän kieltäytyi niistä kaikista. Hän pyysi vain, että kuningas sallisi hänen palata maalaiskotiinsa paimentamaan lampaitaan ja auttamaan äitiään, jonka hyväilyjä hän kaipasi. Tuo voitollisten sotajoukkojen johtaja, prinssien seuralainen ja kunnioittavan, kiitollisen kansan ihanne, ei pyytänyt muuta palkintoa.
Hänen tekojansa voi verrata historian suurimpiin urostöihin, etenkin jos ajattelee niitä oloja, missä ne toimitettiin, hänen voittamiaan vaikeuksia ja hänen käytettävinään olleita apuneuvoja. Caesar teki suuria valloitusretkiä, mutta hänen joukkoonsa kuului Rooman karaistuja, voitonvarmoja uroita ja hän itse oli sotilaaksi kasvatettu. Napoleon hajoitti Europan järjestettyjä sotajoukkoja kuin akanoita tuuleen, mutta hänkin oli sotilaaksi kasvatettu, ja kun hän alkoi sotaretkensä, olivat hänen sotilaansa nuoria, hehkuvia isänmaanystäviä, joita oli innostanut vallankumouksen ja vapauden ihmeitätekevä henki, joka siihen aikaan valtasi kansat. Mutta Johanna d'Arc sitä vastoin, ollen vielä lapsi, tietämätön, oppimaton, köyhä talonpoikaistyttö, ilman vaikutusvaltaa ja voimakkaita ystäviä, näki koko kansansa kahleissa, avuttomana ja toivottomana vieraan vallassa, varat hävinneinä, sotajoukot lamautuneina ja hajallaan, näki kuinka ulkonainen sorto ja sisällinen hajaannus oli masentanut kaikki mielet, rohkeus oli kadonnut, pelokas kuningas valmistautumassa pakenemaan omasta maastaan; ja hän laski kätensä tämän kuolevan kansan ruumiille ja se nousi ja seurasi häntä. Hän vei sen voitosta voittoon, hän johti sen satavuotisen sodan onnellisempaan suuntaan, mursi Englannin ylivallan ja kuoli Ranskan vapauttajana, joka nimi hänen muistoansa nytkin vielä seuraa.
Ja palkinnoksi kaikesta tästä Ranskan kuningas, jolle hän lahjoitti kruunun, toimettomana ja välinpitämättömänä antoi ranskalaisten pappien vangita tuon jalon lapsen, viattomimman, rakastettavimman, ylevimmän olennon, josta historia kertoo ja elävänä uhrata hänet polttoroviolla.
* * * * *
Yksityiskohdat Johanna d'Arcin elämäkerrasta ovat jälkimaailmalle säilyneet omituisella tavalla. Tämä on ainoa valalla vahvistettu, todistajien antama elämäkerta. Vielä talletetaan Ranskan valtioarkistossa hänen kuolemantuomionsa oikeuspöytäkirjoja vuodelta 1431 ja samoin pöytäkirjoja, jotka pidettiin oikeudenkäynnissä hänen maineensa puhdistamiseksi pari vuosikymmentä myöhemmin. Ne sisältävät merkillisen paljon seikkoja hänen elämästään. Näiltä kaukaisilta ajoilta ei meillä suinkaan ole yhtään niin täydellistä ja todenmukaista elämäkertaa kuin Johanna d'Arcin.
Sieur Louis de Conten päiväkirja on pääasiassa yhtäpitävä noiden julkisten pöytäkirjain kanssa; tässä suhteessa on siis hänen kertomuksensa täysin luotettava; mutta kertomuksen monet yksityiskohdat perustuvat ainoastaan siihen, mitä hän itse sanoo nähneensä ja kuulleensa.
MARK TWAIN.
ENSIMMÄINEN KIRJA
Sieur Louis de Conte kertoo veljensä pojille ja tyttärille sekä heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen Johannan lapsuudesta.
Ensimmäinen luku
Nyt on vuosi 1492. Olen kahdeksankymmenen kahden vuoden vanha. Tapahtumat, joista nyt aijon teille kertoa, olen itse lapsena ja nuorena ollessani nähnyt ja kuullut.
Kaikissa lauluissa ja taruissa, joita te Johanna d'Arcista luette, laulatte ja tutkitte, ja jotka äsken keksityn kirjapainotaidon avulla ovat levinneet koko maailmaan, mainitaan hänen nimensä rinnalla minun, vapaasukuisen herran, Louis de Conten nimi. Olin hänen aseenkantajansa ja kirjurinsa. Seurasin häntä alusta loppuun asti.
Kasvoin samassa kylässä kuin hän. Leikin lapsena hänen kanssaan joka päivä, niinkuin te nyt leikitte kasvinkumppanienne kanssa. Nyt kun koko maailma ylistää hänen nimeänsä, tuntuu teistä ihmeelliseltä, että kertomukseni ovat tosia. Mutta tosia ne sittenkin ovat.
Olin hänen leikkitoverinsa ja sitten seurasin häntä sotaan. Vielä tänäkin päivänä muistan hänet kauniina ja puhtaana, muistan tuon hennon olennon, kun hän Ranskan armeijan etunenässä istui ratsunsa selässä, kumartuneena hevosen kaulaa kohti, tukka liehuen tuulessa, hopeankirkkaalla miekalla raivaten tietä sodan kuumimpaan tuoksinaan, joskus kadoten näkyvistä keskellä hevosten päitä, kohotettuja aseellisia käsivarsia, kilpiä ja liehuvia höyhentöyhtöjä. Seurasin häntä loppuun asti; ja kun tulivat nuo synkät päivät, joiden varjo ijäti kirouksena painaa hänen murhaajainsa muistoa, samoin kuin Ranskan kansaa, joka toimettomana antoi ilkityön tapahtua, sain viimeisenä puristaa hänen kättänsä.
Vuodet vierivät. Näky tuon ihmeellisen tytön elämän meteorin kaltaisesta loistosta Ranskan sotataivaalla ja sen sammumisesta polttorovion savupatsaisiin, vaipui yhä syvemmälle muistojen maailmaan ja nousee sieltä jälleen ihmeellisenä, kirkkaana ja ylevänä. Vihdoin käsitän hänet sellaiseksi kuin hän oli – jaloimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on elänyt, ellemme ota lukuun itse maailman Vapahtajaa.
Toinen luku
Minä Louis de Conte olen syntynyt Neufchâteaussa 6 päivänä tammikuuta 1410, kaksi vuotta ennen Johannan syntymistä Domrémyssä. Vanhempani olivat vuosisadan alkupuolella Parisin lähitienoolta muuttaneet tähän kaukaiseen seutuun. Isäni kuului Armagnac puolueeseen, joka puolusti meidän omaa, laillista, ranskalaista kuningastamme, joskin tämä siihen aikaan oli heikko ja tarmoton. Burgundilainen puolue taas oli englantilaisten liittolainen. Sillä oli valta ja se kohteli hirmuhaltijan tavoin kaikkia, jotka eivät sen valtaan taipuneet. Isältänikin olivat nämä puoluelaiset ryöstäneet kaiken muun, paitse hänen aatelisvaakunaansa, ja köyhänä, murtuneena miehenä hän asettui Neufchâteauhon, missä hän kuitenkin hyvin viihtyi, koska hän siellä sai elää verraten rauhallisissa oloissa.
Parisissa kulki siihen aikaan pitkin katuja joka yö aseellisia joukkoja, jotka huutaen ja kiroten hävittivät, polttivat, murhasivat ja häpäisivät ketä ja mitä tahtoivat eikä kukaan uskaltanut heitä vastustaa. Auringon noustessa nähtiin hävitettyjä asuntoja, suitsevia raunioita ja rosvojoukkojen kauheasti silpomia ja varkaiden paljaaksi riistämiä ruumiita.
Ei kukaan uskaltanut niille toimittaa kristillistä hautausta, sillä kielletty oli ketään julkisesti hautaamasta, jotta kansa ei muka peljästyisi niitä monia kuolemantapauksia ja joutuisi epätoivoon. Ruumiit mätänivät siinä, mihin olivat kaatuneet ja niistä levisi ilmaan pahaa löyhkää, josta seurasi rutto