Johanna d'Arc. Марк Твен
päivällä ruumiita repimään.
Ranskassa vallitsi kova aika, koettelemusten ja nöyryytysten aika. Englantilaisten petomaiset hampaat olivat iskeneet Ranskan sydämmeen ja he olivat imeneet sen verta jo viisi kahdeksattakymmentä vuotta ja enemmänkin aikaa. Kaikista kärsimyksistään ja tappioistaan oli Ranskan kansa niin hätääntynyt, että puheenparreksi oli käynyt, kuinka ranskalaiset pakenivat jo nähtyäänkin englantilaisen sotajoukon.
Ollessani viisivuotias kohtasi Ranskaa uusi kova onnettomuus, Azincourtin taistelu. Englannin kuningas tosin palasi maahansa nauttimaan voittonsa kunniaa, mutta voitetun Ranskan hän jätti julmien Burgundien palveluksessa olevain rosvojoukkojen riistettäväksi, jotka kaikkialla kulkivat ryöstäen ja hävittäen maata. Tämmöinen joukko tuli eräänä yönä Neufchâteauhon ja palavan kattomme valossa näin kaikki lähimmät omaiseni ja rakkaimpani – paitse vanhinta veljeäni, joka oli jäänyt hoviin – julmimmalla tavalla murhatuiksi. Vaikka olivat rukoilleet armoa, olivat murhaajat vain ivaillen nauraneet heidän surkeuttaan ja pilkanneet heidän hätäänsä ja kuolintuskiansa. En tiedä, kuinka eivät minua huomanneet, niin että pääsin pakoon. Kun olivat menneet, ryömin piilopaikastani ja vietin yöni kuolleiden ja kuolevain joukossa, itkien palavan talomme edustalla.
Sitten minut lähetettiin Domrémyhin, siellä olevan papin luo, jonka emännöitsijästä sain rakkaan kasvatusäidin. Pappi opetti minua lukemaan ja kirjoittamaan. Paitse häntä ja minua ei koko kylässä ollut ketään kirjoitus- ja lukutaitoista henkilöä. Tuo hyvä pappi – nimeltään Guillaume Fronte – asui aivan kirkon juuressa, ja kirkon toisella puolella oli Johannan vanhempain puutarha. Perheeseen kuului isä Jacques d'Arc, hänen vaimonsa Isabelle Rome, kolme poikaa, Jacques, joka siihen aikaan oli kymmenen vuotias, Pierre kahdeksan ja Jean seitsemän vuoden vanhat. Johanna oli minun tullessani kylään melkein neljän vuoden ja hänen sisarensa Catherine vuoden vanha. Kaikki nämä lapset olivat kohta alussa leikkitovereinani ja rakkaimpia ystäviäni. Toisista yhdenikäisistäni muistan Pierre Morelin, Etienne Rozen, Noel Rainguessonin ja Edmond Aubreyn, jonka isä siihen aikaan oli kylänvanhin, sekä myöskin kaksi tyttöä, jotka olivat Johannan parhaita ystäviä ja kasvinkumppaneita: toisen nimi oli Haumette ja toinen oli pikku Mengette. He olivat talonpoikaistyttöjä niinkuin Johannakin ja joutuivat sitten naimisiin tavallisten talonpoikain kanssa, mutta myöhemmin ei kukaan vieras kylässä, joskin oli kuinka korkea ja ylhäinen, ollut käymättä näiden köyhäin, vanhain vaimojen luona, jotka nuorina olivat saaneet olla Johanna d'Arcin ystäviä.
Kaikki olivat he hyviä, hurskaita ja tottelevia lapsia, ystävällisiä toisilleen ja alamaisia vanhemmilleen ja papille, niinkuin oikean nuorison tulee olla. Kirkon oppiin he yksinkertaisesti uskoivat ja luottivat, niinkuin heidän vanhempansa sen heille olivat opettaneet. Juhana Hussin aatteista ja paavien riidoista eivät kaukaisen Domrémyn asukkaat silloin vielä mitään tienneet. Koko kylän asukkaat kuuluivat isänmaalliseen Armagnac puolueeseen. Me lapsetkaan emme mitään maailmassa niin vihanneet kuin kansamme vihollisia, englantilaisia ja burgundeja ja kaikkea, mikä heihin kuului.
Kolmas luku
Meidän kylämme ei muuten missään suhteessa eronnut toisista senaikuisista, saman seudun kylistä. Kujat olivat pitkät ja mutkaiset ja leveäräystäiset olkikatot suojasivat huoneita sateilta ja tuulilta. Akkunain asemesta oli seinissä aukot, joiden eteen yöksi vedettiin laudat, lattiat olivat savesta ja huonekalut hyvin alkuperäiset. Asukkaiden pääelinkeinona oli lampaan- ja karjanhoito; nuorison aika kului tavallisesti paimenessa.
Seutu oli ihana. Kylän edustalla levisi kukkia kasvava tasanko Meuse virtaan asti; kylän takana yleni maa vähitellen ja ylimpänä kasvoi suuri tumma tammimetsä, missä ennen oli oleskellut rosvoja ja missä monta murhaa oli tehty, jonkatähden meidän lasten mielestä sillä paikalla oli kamala viehätyksensä.
Oli siellä myöskin ennen muinoin oleskellut monta kauheaa lohikäärmettä, joista meidänkin aikoinamme paljon puhuttiin. Vielä nytkin siellä oleskeli yksi semmoinen. Sanottiin, että se oli raakapuun pituinen ja täysi-ikäisen miehen vahvuinen. Sitä peittivät suuret suomukset, sillä oli punaiset silmät, isot kuin tinalautaset ja haarainen pyrstö kuin ankkurin sakara. Tämän lohikäärmeen sanottiin olevan väriltään vaaleansinisen, selässä kultaiset pilkut ja juovat, mutta kun ei kukaan sitä ollut nähnyt, niin tämä oli vain arvelua. Olkoon asian laita miten tahansa, se vain on varmaa, että tämä lohikäärme ainakin kerran lähestyi kylää, mutta Jumala varjeli niin, ettei se saanut vahingoittaa ihmisiä eikä eläimiä. Pierre Morel, joka yksin oli lähtenyt metsään, tunsi näet myrkyllistä tulikiven hajua, jota semmoisista hirviöistä lähtee, ja pakeni minkä ehti sekä varotti kylän asukkaita.
Muinaisina aikoina oli satoja uroita maailman ääristä kokoontunut tänne taistelemaan lohikäärmeen kanssa, saadakseen palkinnon niinkuin saduissa kerrotaan, mutta jo meidän aikoinamme olivat sellaiset sankarityöt käyneet vanhanaikuisiksi. Sen sijaan ryhtyi tuo hurskas Guillaume isä karkottamaan petoa. Hän järjesti sitä varten komean juhlakulkueen, jossa ihmiset vihittyine vahakynttilöineen, suitsutusastioineen ja vihkivesineen kulkivat pitkin metsän reunaa lukien hartaita rukouksia ja anoen pyhän neitsyen suojelusta. Vähän väliä pappi itse voimakkain sanoin manasi lohikäärmeen pakosalle kylästä. Tästä hetkestä oli tuo kauhea peto kadonnut, vaikka tosin muutamat luulivat yhä edelleen tuntevansa pahaa tulikiven hajua metsässä.
Eräällä kedolla Vaucouleursiin vievän tien varrella kasvoi äärettömän iso ja kaunis tammipuu, jonka varjoisat oksat levisivät laajalle. Aivan puun juurella lorisi kirkas lähde, ja kun kesä tuli, lähtivät kaikki kylän lapset sinne, niinkuin oli ollut tapana jo kuudetta sataa vuotta, laulamaan ja hyppelemään puun varjossa ja nauttimaan ihanan lähteen virvottavaa vettä. Usein sitoivat he kukista seppeleitä, joita ripustivat puuhun ja lähteen partaalle miellyttääkseen haltijoita ja keijukaisia, jotka sillä paikalla oleskelivat ja jotka kiitollisina heidän osottamastaan ystävyydestä aina pitivät veden lähteessä kylmänä ja kirkkaana ja karkottivat kaikki käärmeet ja myrkylliset matelijat sen lähitienoolta. Kylän nuorison ja haltijain välillä vallitsi siis rauha ja sopu muinaisista ajoista saakka – ja kun joku lapsi kuoli, sanottiin, että metsänhaltijat surivat sitä yhtä paljon kuin lapsen omat leikkitoverit sekä ripustivat yön aikana pienen seppeleen lakastumattomista kukista puun alle, sille kohdalle, niissä lapsi tavallisesti istui. Tämän olen omin silmin nähnyt ja voin vakuuttaa sen todeksi.
Huomattava on, että kaikkia lapsia, jotka kasvoivat Domrémyssä, sanottiin vanhastaan "Puun lapsiksi", ja tuo nimi oli heille rakas ja kallis, koska sitä seurasi ihmeellinen ja salaperäinen lahja – semmoinen, että kun joku noista Puun lapsista oli lähellä kuolemaa, ilmestyi puu hänelle vihantana ja kauniina kuin parhaana kesän aikana – jos nimittäin sen ihmisen sielu oli saanut Herran armon. Toiset sanoivat tosin, että näky oli kahtalainen – että puu vuotta tai paria ennen sen ihmisen kuolemaa, jonka sielu oli synnin ja pahuuden kahleissa, ilmeni varotuksena, mutta että se oli silloin paljas ja alaston kuin talvella ja että silloin syntisen valtasi sanomaton kauhu ja katumus. Sille, joka sitten teki parannuksen, näyttäytyi puu jälleen kuolinhetkellä kaikessa kesäisessä ihanuudessaan, mutta ellei parannusta tehty, ei puutakaan nähty ja silloin tiesi sielu raukka ijankaikkiseen kadotukseen joutuvansa. Toiset kuitenkin sanoivat, että näky ilmestyy vain kerran, ja ainoastaan niille, jotka puhtaina ja viattomina kuolevat kaukaisella maalla, kipeästi kaivaten jotain muistoa rakkaasta, etäällä olevasta kodista.
En tiedä kuinka lienee, mutta sen vain tiedän, että kun Puun lapset kaukaisella maalla tuntevat kuoleman lähestyvän, kääntävät he – kun heidän sielunsa on saanut rauhan Jumalassa – himmeät kaipaavat katseensa kotia kohti ja näkevät silloin ikäänkuin pilvien lomitse tuon ihmeellisen puun kevätvihantana loistavan kultaisessa päivänpaisteessa; he näkevät kukkakedon joen rantaan asti ja hengittävät vielä kerran kotikukkain suloista tuoksua. Näky katoaa pian – mutta he ymmärtävät merkityksen! – ja kuolevan ympärillä seisojat näkevät myös hänen kirkastuneista katseistaan, että taivaasta tuli hänelle toivottu sanoma. Minäkin vanhana ja murtuneena odotan iloisena luottaen sitä hetkeä, jolloin Herra minut luokseen kutsuu – sillä minullekin on suotu armo, että olen saanut nähdä puun. Olen sen nähnyt ja pääsen kohta rauhaan.
Vanhastaan