Johanna d'Arc. Марк Твен
yksimieliset. Joka siis oli todistettava: vatsaa ei koskaan voi pitää rangaistuksen alaisena niistä rikoksista, joita pää miettii ja panee toimeen. Josta seuraa: – että suurinkin rikollinen ja häpeällisin rosvo saattaa omistaa viattoman, puhtaan ja turmelemattoman vatsan, ja samoin: että meidän hyvinä kristittyinä ja armeliaina ihmisinä tulee sekä ravita nälkäistä vatsaa, joka syntisen ruumiissa säilyy, että myös tehdä se ilolla, kun ajattelemme, kuinka viattomana ja nuhteettomana mainittu vatsa on voinut olla kaikissa kiusauksissa ja sille vastenmielisissä oloissa. Olen puhunut."
Näiden sanain vaikutus oli erinomainen. Kaikki nousivat, taputtivat käsiään, tunkeutuivat hänen ympärilleen kyynelsilmin ja vakuuttivat kovalla äänellä, etteivät koskaan olleet kuulleet kauniimpaa, todempaa ja enemmän sydämmeen käypää puhetta. Jacques isäkin oli liikutettu ja huudahti:
"Anna hänelle puuro, lapseni!"
Mutta Johanna oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän oli aikaa sitten antanut miehelle kuppinsa ja tämä oli jo syönyt puuron tarkkaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut odottanut, sanoi hän vain, että miesraukan vatsa oli niin nälkäinen, ettei hän voinut odottaa, koska hän ei tiennyt, mitä sitten päätettäisiin – ja tässähän lapsi teki hyvästi ja viisaasti.
Mies ei kuitenkaan ollut mikään rosvo, hän oli hyvä ihminen, vaikka köyhä ja onneton, niinkuin moni muu Ranskassa siihen aikaan. Kun hän oli saanut vatsansa täyteen, aukenivat hänen kielensä siteet ja hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Hän oli vuosikausia ollut sodassa ja hänen kertomuksensa innostutti jokaisen isänmaallista mieltä, sydämmet alkoivat sykkiä ja veri juoksi kiivaammin suonissamme. Sitten kertoi hän Ranskan kunniakkaasta muinaisajasta, ja hengessä näimme kahdentoista ritarin jättiläishaamut, kuulimme lukemattomien vihollisjoukkojen kulkevan ohitsemme, ja näimme tuon pienen sankarijoukon taistelevan heitä vastaan ja kaatavan vihollisia kuin niittomies kaataa viljaa. Koko Ranskan tarumaailman ihmeelliset, mainehikkaat urotyöt astuivat eteemme. Näimme milloin minkin mahtavan sankarin nousevan satuajan hämäryydestä, näimme heidän mies mieheltä kaatuvan, kunnes vain viimeinen oli jälellä, – hän, joka ei tuntenut pelkoa, Roland, jota ylistetään "Laulujen laulussa", jota ei kenkään ranskalainen voi innostumatta kuunnella, sillä se herättää yleviä aatteita ja isänmaanrakkautta. Me näimme hänen taistelunsa ja hänen ihanan sankarikuolemansa. Ja kun kertoja lopetti, vallitsi hiljaisuus huoneessa, missä istuimme henkeämme pidättäen, avonaisin huulin kiintyen joka sanaan. Oli hiljaista kuin taistelukentällä, missä sankari kuolleiden keskellä oli hengittänyt viimeisen huokauksensa.
Tämän juhlallisen äänettömyyden vallitessa asetti vieras hyväillen kätensä Johannan päälaelle ja sanoi:
"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, olet tänä iltana pelastanut minut kuolemasta – nyt annan sinulle palkinnon, ainoan, minkä köyhyydessäni voin antaa." Ja nyt korotti hän äänensä ja rupesi laulamaan. Kauniimpaa, liikuttavampaa ääntä en milloinkaan ole kuullut. Hän esitti Rolandin laulun.
Ajatelkaa, kuinka tämä vaikutti ranskalaisiin kuulijoihin, jotka jo edeltäkäsin olivat haltioissaan ihmeellisistä tarinoista. Mitä oli kaunopuheisuus näiden sävelten rinnalla? Kaikki nousivat yhtenä miehenä seisomaan, posket hehkuivat ja silmät loistivat kyynelten vuotaessa; tahtia nyökytettiin nuottiin ja rinta kohosi ja painui ja kuului ihastushuutoja ja huokauksia. Ja kun hän ehti viimeiseen säkeistöön, ja Roland makasi maassa kuolevana, yksin, ja kohotti kätensä korkeuteen, Jumalan puoleen lausuen kalpeille huulineen viimeisen, kauniin rukouksensa, silloin puhkesivat kaikki äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja valitushuutoihin. Mutta kun viimeinen voimakas sävel oli kaikunut ja laulu loppui, silloin kaikki kiirehtivät laulajan luo ja innostuksissaan kiittivät ja syleilivät häntä. Mutta Johanna oli ennen muita ehtinyt hänen luokseen, kiertänyt kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä suutelemistaan.
Myrsky riehui ja lumi tuiskusi yhä ulkona, mutta mitä siitä! —
Täällä sai vieras kodin siksi aikaa kun hän tahtoi kylässä viipyä.
Viides luku
Kaikilla meillä lapsilla oli liikanimet, jotka saimme pitää koko elinaikamme – mutta Johannalla oli niitä ainakin puoli tusinaa ja ne sopivat hänelle kaikki. Useimmat maalaistytöt ovat ujoja, mutta Johannan ujous oli erinomainen; hän punehtui äkkiä ja oli niin arka ja hämillään vierasten läsnäollessa, että jo pienenä nimitimme häntä "ujoksi Johannaksi". Olimme kaikki isänmaan ystäviä, mutta häntä nimitettiin "isänmaalliseksi", koska lämpimimmät tunteemme maatamme kohtaan olivat kylmät hänen tunteittensa rinnalla. Kun hän sitten kasvoi lapsesta neitoseksi, ruvettiin häntä kylässä sanomaan "kauniiksi Johannaksi", ja sekin nimitys oli oikea, sillä kauniimpaa ja suloisempaa olentoa ei kukaan ollut nähnyt. Annoimme hänelle vielä yhden nimen, ja se oli – "rohkea".
Olimme nyt niin vanhoja, että tiesimme yhtä paljon kuin täysikäiset siitä tuhoavasta sodasta, joka riehui pohjoisen ja lännen puolella rauhallisesta kylästämme, ja useimmat meistä seurasivat vilkkaasti kaikkea, mitä tapahtui tuossa levottomassa maailmassa ja mistä pyhiinvaeltajat ja kulkijat meille toivat sanomia. Oli tiistai-iltapäivä alkukesästä, jolloin tavallisuuden mukaan olimme kokoontuneet puun alle hyppimään ja laulamaan.
Äkkiä huudahti pikku Mengette:
"Kas! – kas! – mikä tuo on?"
Hyppy taukosi heti ja kaikki kokoontuivat läähättäen ja hikisinä yhteen tuijottaen tarkasti kylään päin.
"Se on musta lippu."
"Niin todellakin! – Mitä se mahtaa merkitä?"
"Varmaankin jotakin suurta onnettomuutta."
"Mutta mitä?"
"Kysy tuolta, joka sitä kantaa. Hän tulee tännepäin."
"Hän juoksee kiivaasti – kuka se on?"
Näin kaikki kysyimme ja vastasimme. Kohta näimmekin, että lipunkantaja oli Etienne Roze, jota tavallisesti sanoimme "Auringon ruusuksi", koska hänellä oli suuri keltainen tukka ja pyöreät rokonarpiset kasvot. Hän kulki kiivaasti ylös mäenrinnettä ja nosti aina välillä surulippuaan korkealle ilmaan ja heilutti sitä kuin merkiksi meille. Lippuna oli musta esiliina solmittuna pitkän tangon nenään. Kaikki odottivat häntä kiihkeinä ja levottomina. Vihdoin hän oli perillä. Hän työnsi lipputangon pystyyn maahan ja lausui läähättäen:
"Seiso siinä niinkauvan kun vedän henkeäni. Ranska ei nyt tarvitse muuta lippua."
Kuolonhiljaisuus vallitsi – ei kukaan uskaltanut kysyä.
"Huonoja uutisia on tullut kylään. Troyesissa on tehty sopimus Ranskan, Englannin ja Burgundin välillä. Ranskanmaa on petetty ja luovutettu vihollisille. Burgundin herttua ja tuo paha kuningatar Isabella ovat siitä sopineet. Englannin Henrik kuuluu menevän naimisiin Ranskan Katarinan kanssa. – "
"Mahdotonta! – meidän prinsessamme ja Azincourtin teurastaja! – Et ole kuullut oikein."
"Jos ette tätä usko, niin vielä vähemmin saatatte uskoa sitä, että se lapsi, joka syntyy tästä avioliitosta – vaikka se olisi tyttölapsi – on perivä sekä Englannin että Ranskan kruunun ja että hänen sukunsa aina on hallitseva molempia valtakuntia."
"Se nyt on varmaan valhe, sillä se on vasten saalalaista lakia", keskeytti Edmond Aubrey painavasti. Hän oli kylänvanhimman poika ja luuli siis tietävänsä siitä asiasta enemmän kuin muut. Me nimitimme häntä "Paladiniksi" [vaeltava ritari], koska hän usein kehuskellen puhui siitä, mitä aikoi tehdä aikamieheksi tultuaan ja kuinka karkottaisi sotajoukkoja pakosalle.
"Anna hänen puhua loppuun", sanoi Haumette. "Jos hänen kertomuksensa eivät ole tosia, niin sitä parempi. Mutta kuinka sitten, Etienne?"
"Ei ole paljon lisättävää. Meidän vanha kuninkaamme Kaarle seitsemäs hallitsee kuolemaansa asti; sitten on Englannin Henrik hallitseva Ranskaa, kunnes hänen lapsensa tulee niin vanhaksi, että – "
"Hän Ranskan hallitsijaksi. – Teurastaja? – Se on valhe –