Johanna d'Arc. Марк Твен
vuodessa voisi vapautua Englannin ikeestä ja – "
"Sinä saat nähdä sen tapahtuvan jo ennen – kahden vuoden kuluttua."
"Ja kuka nuo ihmeet on toimittava?"
"Jumala."
Tuo lausuttiin hiljaa ja juhlallisesti, mutta selvään.
* * * * *
Kuka oli pannut tuollaisia outoja ajatuksia Johannan päähän? Tätä mietin alituisesti pari kolme päivää. Minusta näytti melkein kuin olisi alituinen suru ja huoli Ranskan kohtalosta hämmentänyt hänen selvän järkensä ja täyttänyt hänen päänsä kaikellaisilla haaveilla.
Mutta pidin häntä tarkasti silmällä enkä huomannut hänessä mielipuolen oireita. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viisaat, hänen käytöksensä luonnollista, puheensa järkevää ja suoraa. Ei tosiaankaan ollut kellään koko kylässä selvempää ymmärrystä kuin hänellä. Hän ajatteli ja teki työtä toisten hyväksi, niinkuin hän aina oli tehnyt. Hän hoiti sairaitaan ja köyhiään ja antoi aina mieluisasti kulkijoille vuoteensa, tyytyen itse lepäämään lattialla. Asiassa oli jotakin salaista, mutta mielenhäiriötä hänessä ei huomannut.
Aikanani sain kuitenkin kaikki tietää, niinkuin nyt käyn kertomaan. Koko maailma puhuu nyt noista ihmeellisistä tapahtumista, mutta se, joka ne omin silmin on nähnyt, ei ole niistä vielä kertonut.
Olin eräänä päivänä käymässä vuoristossa ja astuin palatessani kotiin tammimetsän halki. Tultuani kedolle, jossa tuo iso tammipuu kohosi, pysähdyin hetkeksi metsän reunaan, puiden ja pensaiden suojaan. Olin nimittäin huomannut Johannan puun alla ja aijoin tehdä hänelle jonkun leikillisen kepposen, enkä aavistanut minkä hämmästyttävän ilmiön itse kohta olin näkevä.
Sinä päivänä oli taivas pilvessä ja puun tiheä lehtiverkko levitti tumman pehmeän varjon vihreälle kentälle. Johanna istui puun juurella. Hänen kätensä olivat vaipuneet helmaan ja pää oli hiukan kumarruksissa ja hän oli miettivän, haaveksivan näköinen, ikäänkuin olisi hän unohtanut itsensä ja koko maailman ympärillään. Ja nyt näin ihmeellisen näyn, sillä huomasin valkean haamun hitaasti lähestyvän puuta. Se näytti suurelta ja mahtavalta ja sillä oli siivet. Ja tuo haamu oli niin valkea, valkeampi kuin mikään maailmassa, ellei sitä voi verrata salamaan, mutta ei salamakaan ole niin kirkas kuin se oli, sillä sen hohde häikäisi ja nosti vedet silmiin. Paljastin pääni, sillä aavistin, että olin jonkun taivaallisen olennon lähellä. Saatoin tuskin hengittää, sillä hämmästys ja pelko valtasi minut.
Metsä oli ollut hiljainen, niinkuin se usein on ennen myrskyn tuloa, jolloin metsän eläimet pakenevat pesiinsä; mutta nyt rupesivat kaikki linnut äkkiä laulamaan ja niiden laulu kaikui niin iloisena ja riemukkaana, että tuntui kuin olisi sekin ollut Luojan sallima ihme sillä hetkellä. Ensimmäiset säveleet kuultuaan lankesi Johanna maahan polvilleen kädet ristissä rinnalla.
Hän ei ollut vielä nähnyt ilmestystä; näytti kuin olisi lintujen laulu ollut enteenä sen lähestymisestä. Hän oli ehkä jo ennenkin nähnyt samanlaisia ihmeitä.
Olento lähestyi hitaasti Johannaa, sen valo kohtasi häntä ja ikäänkuin kirkasti hänetkin taivaallisella hohteellaan. Tässä erinomaisessa valossa tulivat hänen kauniit kasvonsa ihmeen ihaniksi, hänen jokapäiväiset vaatteensa tässä kunnian loisteessa hohtivat kuin valkeus, niinkuin Jumalan autuaitten pyhimysten vaatteet, kun unissamme näemme heidän seisovan Herran istuimen edessä.
Nyt hän nousi ja seisoi, pää vielä kumarruksissa ja kädet ristissä alaspäin riippuen, yhä vielä tuon ihmeellisen valon ympäröimänä, mutta nähtävästi hän ei vielä sitä huomannut. Hän näytti kuuntelevan, mutta minä en kuullut mitään. Hetken perästä hän kohotti päätänsä ja käsiänsä korkeuteen, ikäänkuin armoa rukoillen. Kuulin muutamia sanoja. Hän lausui:
"Mutta olen niin nuori! oi, niin nuori lähteäkseni äitini luota ja kodistani ja mennäkseni vieraaseen maailmaan niin suuria asioita toimittamaan! Voi, kuinka saatan puhua miesten kanssa, olla heidän toverinaan – sotamiesten! – Kuka minua uskoisi, he häpäisisivät ja halveksisivat minua. – Kuinka saattaisin mennä sotaan ja johtaa sotajoukkoja – minä, tyttö raukka, joka en tiedä mitään sotataidosta – en edes osaa nousta hevosen selkään ja ratsastaa. – Mutta jos minun täytyy – jos niin tahdot – "
Hänen äänensä kävi hiljaisemmaksi ja keskeytyi nyyhkytyksiin enkä erottanut enää, mitä sanottiin. Vähitellen toinnuin ja huomasin, että olin nähnyt Jumalan ilmestyksen, ja peloissani pakenin metsän kätköön. Sitten leikkasin merkin erääseen puuhun, sillä minusta tuntui kaikki kuin unelta. Ajattelin, että jos täydessä tajussani palaisin sen luo toisella kertaa ja silloin näkisin merkin puussa, niin tietäisin, että kaikki oli totta.
Kahdeksas luku
Kuulin Johannan äänen mainitsevan nimeäni. Hämmästyin, sillä kuinka hän tiesi minun olevan siellä? Sanoin itsekseni: "kaikki on unta – äänet näyt ja kaikki; haltijat ovat minut lumonneet". Sitten ristin silmiäni ja mainitsin Jumalan nimeä päästäkseni lumouksista. Nyt tiesin, että olin täydessä tajussani enkä nähnyt unta, sillä lumouksista pääsee ainoastaan Jumalan nimen kautta.
Sitten kuulin jälleen nimeäni huudettavan, tulin heti metsän kätköstä ja siellä oli todellakin Johanna, mutta aivan muuttuneena äskeisestä. Hän ei itkenyt enää, vaan oli enemmän entisensä näköinen, jolloin hän vielä oli iloinen, leikillinen ja huoleton. Hänen entinen lujuutensa ja rohkeutensa näyttivät jälleen palanneen ja hänen olennossaan oli innostuksen tulta. Tuntui melkein kuin hän nyt vasta olisi herännyt täyteen tajuntaan kutsumuksestaan. Oli todellakin kuin olisi hän ollut jonkun aikaa poissa ja tullut taas meille takaisin. Iloissani siitä kiiruhdin hänen luokseen ja sanoin:
"Voi, Johanna, olen nähnyt niin ihmeellistä unta sinusta – et voi arvata, mitä uneksuin. Näin sinun niin selvään seisovan juuri tuossa noin ja – " Mutta hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei se ollut unta."
"Ei unta, mistä sen tiedät, Johanna?"
"Uneksitko nyt?"
"En tiedä, en suinkaan."
"Et sinä näe unta nyt etkä silloinkaan, kun leikkasit merkin puuhun." – Väristys kävi läpi ruumiini, sillä nyt ymmärsin, etten todellakaan ollut uneksinut, vaan olin omin silmin nähnyt olennon, joka ei ollut tästä maailmasta. Samassa muistin, että syntisillä jaloillani seisoin pyhällä maalla. Väistyin äkkiä syrjään ja vapisin pelosta. Johanna tuli jälessäni.
"Elä pelkää", hän sanoi. "Tule kanssani lähteelle, niin kerron sinulle koko salaisuuteni." Kun hän alkoi, keskeytin häntä ja kysyin: "Mutta mistä sinä tiesit, että olin leikannut merkin puuhun?"
"Odota vähän – sitten saat sen tietää."
"Mutta sano minulle kumminkin heti, mikä tuo pelottava aave oli, jonka näin?"
Sen sanon sinulle, mutta älä hämmästy. Sinä näit enkelin – ylienkeli
Mikaelin, taivaan sotajoukkojen päämiehen.
Ristin itseäni vavisten.
"Etkö sinä peljännyt, Johanna – näitkö hänen kasvonsa – ja hänen vartalonsa?"
"En peljännyt, sillä tämä ei ollut ensi kerta. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin."
"Milloin se oli, Johanna?"
"Siitä on jo kulunut melkein kolme vuotta."
"Niin kauvan? Oletko nähnyt hänet monta kertaa?"
"Olen, monta kertaa."
"Sentähden oletkin niin muuttunut – nyt ymmärrän. Miksi et puhunut siitä kellekään?"
"Siihen ei minulla ollut lupaa. Nyt olen saanut käskyn puhua kaikki, mutta vain sinulle. Vielä täytyy sen pysyä jonkun aikaa salaisuutena."
"Eikö kukaan toinen ole ennen nähnyt tuota valkoista haamua?"
"Ei kukaan. Sen valo on ympäröinyt minua sinun