Johanna d'Arc. Марк Твен
Rainguesson sanoi:
"Onhan meillä kumminkin aatelismies kylässämme. Eikös Koululainen saattaisi vaihtaa nimeä ja tointa Paladinin kanssa."
Koululainen olin minä, jota sanottiin sillä nimellä, koska osasin lukea ja kirjoittaa.
Kaikki myöntyivät siihen ja Auringonruusu sanoi:
"Sehän oli mukava keksintö – niin – näin selviämme koko pulmasta. Hänen armonsa sieur de Conte suostuu kyllä tähän. Hän seuraa tuota suurta sotaherraa, ritari Edmond Aubreyta sotaan ja kuolee tuntemattomana sotilaan kunniakkaan kuoleman."
"Ei, ei – hän menee Jeanin ja Pierren kanssa ja elää vielä sittenkin, kun tämä sota jo aikoja on loppunut – " kuiskasi Johanna. "Ja viimeisellä hetkellä lähtevät Noel ja Paladin heidän kanssaan – mutta eivät omasta vapaasta tahdostaan." Hän lausui tuon niin hiljaa, että tuskin kuulin sanoja, mutta ne tuntuivat minusta pelottavan salaperäisiltä.
Keskustelu jatkui, naurua ja leikkipuhetta kuului ja meillä oli monenlaisia erinomaisia tulevaisuudentuumia. Paladin selitti, että kun hän oli toimittanut tehtävänsä, nostanut kuninkaan valtaistuimelle ja lahjoittanut hänelle kruunun, niin hän palkinnoksi pyytäisi ainakin herttuakuntaa ja Ranskan suuriherttuan arvonimeä.
"Ja sitten vielä kuninkaantytärtä vaimoksesi – se on tietty", lisäsivät toiset.
Paladin kävi vähän punaiseksi ja sanoi lyhyesti:
"Tyttärestä en välittäisi – minä kyllä tietäisin kenen ennemmin ottaisin."
Hän tarkotti Johannaa, vaikkei kukaan vielä silloin sitä ymmärtänyt, sillä ei kukaan koko kylässä ollut mielestämme kyllin hyvä Johannalle.
Sanottuamme jokainen vuoroomme, minkälaisen palkinnon itsellemme halusimme, jos tekisimme semmoisia ihmeitä kuin Paladin aikoi tehdä, tuli sitten Johannan vuoro ja kysyimme häneltä, mitä hän pyytäisi palkinnoksi. Mutta ensin täytyi hänelle tarkkaan selittää koko asia, sillä hän oli vaipunut haaveiluihinsa eikä ollut huomannut meidän tuumiamme. Hän ajatteli hetken ja sanoi sitten vakavasti:
"Jos kuningas todellakin suuresta armostaan ja hyvyydestään sanoisi minulle: 'Nyt olet rikas – valitse mitä tahdot' – niin lankeisin polvilleni hänen eteensä ja pyytäisin, että hän ainaiseksi vapauttaisi meidän kylämme kaikista veroista ja maksuista."
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja kaikesta sydämmestään, ettei kukaan nauranut. Ja koittipa sekin päivä, jolloin olimme iloiset, ettemme sitä olleet tehneet – silloin kun hän piti sanansa ja uskollisesti täytti, mitä oli luvannut, kun hän pyysi kuninkaalta juuri tuota lahjaa eikä itselleen ottanut pienintäkään palkintoa.
Seitsemäs luku
Koko lapsuutensa ajan, vieläpä täyttäessään kolmetoista vuotta, oli Johanna ollut iloisin ja leikillisin olento kaikista kylän lapsista. Hän hypähteli käydessään ja hänen naurunsa oli niin iloista, että vakavimpainkin täytyi siihen yhtyä. Tämä sekä hänen hellä ja rakastava luontonsa tekivät hänestä kaikkein lemmikin. Hän oli aina ollut innokas isänmaanystävä ja surusanomat sodasta saivat kyllä usein hänet katkerasti itkemään, mutta pian hänen henkensä siitä jälleen virkistyi.
Mutta nyt oli hän jo toista vuotta ollut toisenlainen, ei surullinen eikä jäykkä, mutta vakava, haaveksiva ja miettivä. Ranskan koettelemukset painoivat hänen sydäntänsä ja tämä tuntui raskaalta. Hän ei puhunut kyläläisilleen näitä surujaan, mutta minulle hän toisinaan ilmaisi enemmän kuin muille ja siitä syystä tiesin, kuinka isänmaan kohtalo häntä painoi. Mutta minusta tuntui, että hänellä sen lisäksi oli joku salaisuus, jota hän ei minulle eikä muille ilmoittanut. Monta kertaa hän äkkiä keskeytti sanansa, juuri kun aikoi jotakin ilmaista, ja rupesi puhumaan muusta. Sain sittemmin tietää tämän salaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua edellämainitusta keskustelusta olimme kahden kedolla karjaa kaitsemassa, ja tavallisuuden mukaan keskustelimme Ranskasta ja sen onnettomuuksista. Olin tähän asti hänen tähtensä koettanut esittää kaikki asiat parhaassa valossa, mutta sen tein vastoin vakaumustani, sillä minusta näytti aivan järjettömältä toivoa maan pelastusta. En kuitenkaan voinut tällä tavoin pettää häntä, joka kaikessa oli suora ja rehellinen ja olin siis päättänyt puhua hänelle suoraan ajatukseni.
"Kuule, Johanna", sanoin äkkiä, "olen tarkemmin ajatellut asiaa ja minun täytyy sanoa suoraan, että olemme erehtyneet. Ei ole enää toivoa, maamme on hukassa."
En uskaltanut katsoa häneen, sillä pelkäsin, että nämä kovat sanat hänet aivan masentaisivat, mutta kun vihdoin silmäilin häntä, näytti hän vain hiukan hämmästyneeltä ja sanoi levollisesti.
"Maamme hukassa? Miksi niin – miksi niin luulet?"
Nyt huoleni katosi ja rupesin puhumaan aivan avonaisesti. "Jättäkäämme syrjään isänmaallinen innostus ja katselkaamme asioita sellaisina kuin ne ovat. Kuninkaamme on, niinkuin sanotaan, vetäytynyt suosikkeineen valtakuntansa soppeen, missä viettää päivänsä toimettomana turhissa huvituksissa, ajattelematta alamaistensa parasta, eikä huoli heidän kärsimyksistään. Rahavarat ovat lopussa ja hänen sotajoukkonsa hajaantunut kaikille suunnille, ei kukaan enää välitä hänen vallastaan. Kansa on köyhtynyt ja vailla rohkeutta eikä kuningas itse enää ajattelekaan voimakkaamman vihollisen vastustamista. Sanotaan, että hän aikoo jättää kaikki ja paeta Skotlantiin. Se on tosi – eikö ole?"
"Niin, on se tosi."
"Ei siis enää ole toivoa maamme pelastamisesta."
"Kuinka voit noin puhua, kuinka saattaa sinusta niin tuntua?"
"Kuinka voin niin puhua? Voitko sitten sinä, Johanna, ajatellessasi kaikkea tuota, vielä toivoa maallemme mitään hyvää?"
"Toivoa – vielä paljon enemmänkin! – Ranska on tuleva vapaaksi ja voimakkaaksi – se on varma! – "
Minusta näytti, kuin olisi hänen isänmaallinen innostuksensa hämmentänyt hänen selvän järkensä ja minun täytyi ruveta hänelle uudestaan selittämään.
"En ymmärrä, kuinka saatat antaa sydämmesi hämmentää päätäsi, Johanna. – Kas tässä" – vedin kepillä muutamia viivoja maahan. "Tämä merkitsee Ranskaa. Nyt vedän viivan suoraan halki maan idästä länteen – se merkitsee erästä virtaa."
"Se on Loire."
"Niin. Kaikki, mikä on tämän maan pohjoispuolella, on jo englantilaisten käsissä. Etelänpuoliset maat eivät oikeastaan ole kenenkään omat – sillä kuninkaamme ei niitä puolusta ja aikoo paeta vieraaseen maahan. Englantilaisilla on hyvä sotajoukko, heillä on ylivalta ja heistä vain riippuu, milloin ottavat maan haltuunsa. Ranskan valtakuntaa ei ole enää, se on hukassa. Ranska on nyt vain englantilainen maakunta." —
"Se on tosi", sanoi hän hiljaisella ja liikutetulla äänellä.
"Ja sen lisäksi täytyy meidän häpeäksemme tunnustaa, että ranskalaiset eivät enää kykene voittamaan. Siitä saakka, kun kahdeksantuhatta englantilaista Azincourtin luona voitti kuusikymmentä tuhatta ranskalaista, näyttää pelko masentavan Ranskan kansaa. Onhan yleisenä puheenpartena, että jos viisikymmentä ranskalaista sotamiestä kohtaa viisi englantilaista, niin ranskalaiset lähtevät käpälämäkeen."
"Jumala paratkoon – sekin on kyllä totta."
"Toivoa ei siis enää ole."
Hän katsoi minuun ja sanoi varmasti:
"Saat nähdä. Ranska tointuu vielä."
"Tointuu, vaikka se on Englannin vallassa ja englantilaisten sotajoukkojen piirittämänä?"
"Tuon taakan Ranska vielä kerran heittää niskoiltaan ja tallaa jalkainsa alle." Tämän hän sanoi omituisen innokkaasti.
"Ilman sotajoukkoa ja sotilaita."
"Ne kokoontuvat sotarummun kaikuessa – ja menevät taisteluun – "
"Ja lähtevät pakoon