Titus Andronicus. Уильям Шекспир

                        Mitä, nulkki? Kuka

      Mua Roomass' estää?

      Auta, Lucius, auta!

      Isä, väärin teitte, enemmän kuin väärin:

      Tapoitte turmariidass' oman pojan.

      Et sinä eikä hän mun poikiani:

      Mun poikani ei noin mua häväisis.

      Lavinia keisarille tuo, sa konna!

      Kuolleena kyllä, vaan en vaimoks hälle;

      Hän kihloilla on toiseen sidottu.

      Ei, Titus; keisarin ei tarvis häntä,

      Ei hänt', ei sua, ei heimostasi ketään.

      Sit' uskon, jok' on pilkannut mua kerran,

      Mut sua ja pettopoikias en koskaan,

      Jotk' ootte yhtyneet mua häväisemään.

      Toist' eikö Roomass' ollut pilkattavaa

      Kuin Saturninus? Niin, Andronicus,

      Tää teko hyvin soveltuu sun kerskaas,

      Ett' olen sulta kruunun kerjännyt.

      Kamalaa! Mitä tietää moinen moite?

      Pois matkaasi, ja anna avus sille,

      Jok' äsken miekka kädessä häntä liehi!

      Saat uljaan vävyn, miehen, joka sopii

      Pojilles hurjapäille kumppaniksi,

      Kun Rooman yhteiskuntaa ryöstävät.

      Tuo sydämmen on haavaan puukonpisto.

      Tamora rakas, kuningatar goottein,

      Jok' olet ihanimpiin roomattariin

      Kuin impiins' uljas Phoebe verrattuna,

      Jos suostut moiseen äkkivalintaan,

      Niin, Tamora, sun otan morsioksi

      Ja Rooman kuningattareksi teen.

      Sa, goottein kuningatar, suostutko?

      Niin, kautta kaikkein Rooman jumalain

      Käsill' on pappi jo ja vihkivesi,

      Heleät loistaa tuohukset, ja kaikki

      Hymenin juhlaa varten valmist' on —

      Sen vannon, Rooman katuja en astu,

      En palatsiini nouse ennen kuin

      Vien täältä mukanani vihkivaimon.

      Ja tässä, taivaan kuullen, sulle, Rooma,

      Ma vannon: goottein kuningattaren

      Jos Saturninus nostaa näin, niin lupaa

      Hän olla hänen toiveittensa orja

      Ja nuoruutensa vaalija ja äiti.

      Siis Pantheoniin, kaunis kuningatar!

      Jaloa ruhtinastanne nyt, herrat,

      Ja sulo morsiantaan seuratkaa,

      Jonk' antoi taivas Saturninukselle,

      Näin kääntäin toisin hänen kohtalonsa.

      Häämenot täydet siellä toimitamme.

      Hääsaattoon minua ei kutsuttu!

      Sa milloin, Titus, yksin käydä sait

      Ja solvattuna näin ja häväistynä?

      Oi, Titus, katso! Kas, mit' olet tehnyt!

      Sa kiivaudessa oivan poikas tapoit.

      Ei, hupsu tribuuni, hän mun ei ollut,

      Et sinä, eikä nuokaan, joista lähti

      Tää heimoamme häväisevä työ,

      Epatto veli, epatot myös pojat!

      Mut haudatkaamme hänet niinkuin tulee:

      Suo hälle sija veljiensä viereen.

      Pois, petturit! Ei tähän kammioon!

      Viissataa vuott' on tämä hauta ollut;

      Sen uljaaks uudistin; se arvopaikka

      On urhojen ja Rooman uskottujen,

      Ei kurjan, kapinassa kaatuneen.

      Haudatkaa mihin mieli, vaan ei tähän.

      Veli, armoton sa olet. Maine kertoo

      Nepaani Muciuksen urhotöistä;

      Hän haudattava veljeinsä on viereen.

      On pakosta, tai meistä saa hän seuraa.

      Pakosta? Kuka konna sanoi sen?

      Se, joka siitä vastaa, vaikk' ei tässä.

      Mua uhmatenko hänet hautaatte?

      Ei, jalo Titus; sua pyydämme,

      Ett' anteeks hälle suot ja hautaat hänet.

      Sinäkin, Marcus, iskit arvooni:

      Söit noiden poikain kanssa kunniaani.

      Olette vihamiehiäni kaikin;

      Pois! Kyllänsä jo teistä vanhus saikin.

      Hän houreissaan on aivan; tulkaa pois!

      En minä, kunnes Mucius haudataan.

      Veli, sen nimen kautta luonto pyytää, —

      Isä, sen nimen kautta luonto puhuu, —

      Vait sinä, muut jos tahtoo mitään voittaa!

      Suur' Titus, sinä puoli sieluani, —

      Isä, meidän kaikkein olemus ja sielu, —

      Oi, salli Marcus-veljes haudata

      Nepaansa kallis tähän hyveen kätköön:

      Hän kuoli kunnian ja Lavinian tähden.

      Äl' ole barbaari, vaan roomalainen:

      Helleenit hautasivat Ajaxinkin,

      Tuon henkipaton; häntä hautaamaan

      Laerteen viisas poika4 heitä