Coriolanus. Уильям Шекспир
kuin ma käskin. Pyydettäissä meille
Nuo centuriot tuokaa; jäännöksistä
On hetken apu. Tappioon jos jäämme,
On kaupunkikin mennyt.
Huolet' olkaa!
Siis, portit jälkeemme nyt sulkekaa! —
Mies, näytä tietä roomalaisten leiriin!
(Menevät.)
Kahdeksas kohtaus.
Tappelutanner roomalaisten ja volskilaisten leirien keskivälillä.
(Sotahuutoja. Marcius ja Aufidius tulevat.)
Sun kanssas vaan ma taistelen; sua vihaan
Ma enemmän kuin valhetta.
Ja minä
Sua samoin; kyyt' en Afrikan niin kammo.
Kuin mainettasi vihaan. Pidä paikkas!
Ken väistää, toisen orjana se kuolkoon,
Ja jumalat sen kirotkoot!
Jos karkaan,
Mua niinkuin jänist' aja, Marcius!
Tullus,
Kaks tiimaa sitten Corioliss' yksin
Ma telmin mielin määrin; mun ei vertan'
Tää, joka näin mun verhoo: kostoon kaikki
Siis voimas jännitä!
Vaikk' itse Hector
Sa olisit, tuon pöyhkän heimos kerska,
Et pakoon multa pääsis!
(Taistelevat, ja muutamia volskilaisia tulee Aufidiolle avuksi.)
Avuliasta,
Mut urhokasta ei. – Mua häpäisette
Te tuolla kirotulla avullanne.
(Poistuvat taistellen, ja Marcius ajaa heitä edellänsä.)
Yhdeksäs kohtaus.
Roomalaisten leiri.
(Sotahuutoja. Soitetaan paluumatkalle. Torventoitauksia.
Toiselta puolelta tulee Cominius roomalaisinensa; toiselta Marcius, käsi kääreessä, ja hänen kanssaan toisia roomalaisia.)
Tänpäiväiset jos työsi kerron, niit' et
Omikses uskois. Vaan kun ilmi tuon ne,
Senaattorit hymyyvät kyyneleissä,
Patriisit olkapäitään nostelevat,
Mut vihdoin ihastuvat, vaimot säikkyin
Ja sulotuskiss' enempätä kuulla
Vain halaavat, tribuunit tyhmät sekä
Likainen rahvas, joita mainees vaivaa,
Sanovat vasten mieltään: »Kiitos taivaan,
Ku Roomalle soi moisen sotamiehen!» —
Ja tää se vaan on juhlan jälkiruokaa,
Jo ennalt' olit kylläinen.
(Titus Lartius tulee sotajoukkoineen vainoretkeltä.)
Cominius,
Tuoss' sotaorhi, ja me vaan sen valjaat;
Jos oisit nähnyt —
Vaiti! Äitinikin,
Joll' oikeus ylistää on omaa vertaan,
Mua loukkais kehullaan. Ma saman tein
Kuin tekin, se on: minkä voin, ja samoin
Kuin tekin, rakkaudesta isänmaahan.
Ken parhaan halunsa on täyttänyt.
On saman verran tehnyt.
Ansiotas
Et noin saa peittää. Omaisuutens' arvo
Tuleepi Rooman tietää. Petos oisi,
Pahempi varkautta ja kavaluutta,
Salata työs, ja vaiti miehest' olla,
Jok' ylistyksen kukkuloille yltää
Ja nöyrä vaan on. Siis nyt – näytteeks siitä,
Mit' olet, enkä töittes palkinnoksi —
Puhua suo mun, sotajoukon kuullen.
Mull' ompi haavoja, jotk' äilehtivät.
Kun niitä mainitaan.
Jos sit' ei tehdä,
Niin kiittämättömyydest' ärtyvät ne
Ja voivat surmaks olla. Hevosista —
Joit' otettihin hyviä ja paljon, —
Ja kenttien ja kaupunkien aarteist'
On kymmenekset sun, ne valikoida
Saat ennen saaliin jakoa sa itse.
Ma kiitän; mutta tuntoni ei salli
Mun ottaa lahjaa miekan palkinnoksi;
Pois kiellän sen ja enempää en pyydä
Kuin työni näkijätkään.
(Kestävää toitotusta. Kaikki huutavat: »Marcius! Marcius!» ja viskelevät lakkejansa ja keihäitänsä ilmaan. Cominius ja Lartius seisovat avopäin.)
Soitto tuo.
Näin häväistynä, vaietkohon ijäks!
Jos rumpu kentäll' imartaa ja torvi,
Niin sula mainitus ja valhe nielköön
Hovit ja kaupungit! Jos teräs nuortuu
Kuin loisen silkki, silloin silkkinuttu
On paras sotisopa! Vait, ma sanon!
Siks ett'en nenästäni verta pessyt
Tai kurjan raukan voitin, jonka teistä
On, huutoon joutumatta, moni tehnyt.
Nyt riemuhuudoill' ylenmääräisillä
Mua tervehditte,
Kun tahtoisin ma höystää halvan työni
Valeiden maustamilla kiitoksilla.
Tuo liikaa kainoutt' ompi. Julmemp' olet
Maineellesi, kuin kiitollinen meille,
Parastas aikoville. Vaan suo anteeksi
Jos itsees hurjistut, niin käsiis silloin,
Kuin sen, jok' itsens' aikoo