Coriolanus. Уильям Шекспир

      Cajus Marcius Coriolanus!

      (Toitotusta. Torvet ja rummut soivat.)

      Ma pestä tahdon kasvoni;

      Kun puhdas olen, näette punastunko

      Vai enkö. Kiitoksia kuitenkin! —

      Ma otan ratsunne, ja voimain takaa

      Alati koitan tulla ansainneeksi

      Tuon liikanimen arvokkaan.

                                 Nyt telttaan;

      Sielt', ennen maatapanoamme, Roomaan

      Voittomme ilmoitamme. – Sinä, Lartius,

      Palaja Corioliin; Roomaan laita

      Sen parhaat miehet neuvottelemaan,

      Mik' etuisint' ois kummallenkin.

                                       Kyllä.

      Jumalat ilkkua mua alkaa. Minun,

      Jok' äsken ruhtinaiset lahjat kielsin,

      Päämieheltän' on kerjätä nyt pakko.

      Kaikk' ompi teidän. Sanokaa, mit' on se?

      Coriolissa köyhän miehen luona

      Majailin kerran; kohtelun sain hyvän.

      Hän mulle huusi, vangiks kun hän tehtiin;

      Mut edessän' Aufidion silloin näin,

      Ja raivo säälin voitti. Vapautt' anon

      Isäntä-raukalleni.

                         Jalo pyyntö!

      Hän on kuin tuuli vapaa, vaikka poikan'

      Ois surmannut hän. – Päästä hänet, Titus!

      Mut nimi?

                Unhottanut, kautta Zeun! —

      Väsynyt olen; muistinikin uupuu. —

      Tääll' onko viiniä?

                          Pois telttahamme!

      Sun kasvoissasi kuivunut on veri;

      On aika pitää siitä huolta. Tule!

      (Menevät.)

      Kymmenes kohtaus.

      Volskilaisien leiri.

      Corioli on valloitettu!

      Takaisin hyvill' ehdoilla sen saamme.

      Ehdoilla! – Oi, jos oisin roomalainen!

      En volskilaisna olla voi, mik' olen. —

      Ehdoilla! Mitä ehtoja on sillä,

      Jok' antaunut on toisen armoihin?

      Viis kertaa ottelin ma kanssas, Marcius,

      Viis kertaa voitit mun, ja voitat vielä,

      Vaikk' yhtyisimme joka ruokahetki. —

      Kautt' elementtien! Jos vielä kerran

      Ma häneen yhdyn, parta vasten partaa,

      Niin hän on mun, tai minä hänen. Kiihkon'

      Ei ole enää vilpitön kuin ennen:

      Jos hänt' en ruhjo tasatappelussa

      Ja miekka vasten miekkaa, silloin kiukku

      Tai juoni, mikä sattuu, hänet kaataa.

      Hän itse perkele on.

                           Uljahampi,

      Vaikk' ei niin kavala. Mun koko voiman'

      On myrkytetty; lamannut hän on sen

      Ja tahrannut, ett' itseään se kaikoo.

      Ei uni, pyhyys, sairaus, turvattomuus.

      Ei Capitolit, eikä pyhät paikat,

      Ei uhrit, eikä pappein rukoukset,

      Nuo raivon hillitsijät, poistaa saata

      Mädillä, kuluneilla etuuksillaan

      Vihaani Marciota kohtahan.

      Jos hänet tapaan, kotonakin vaikka

      Ja veljenikin turvista, niin rikon

      Ma majaystävyyden lait ja pesen

      Käteni julmat hänen sydämmessään. —

      Käy kaupunkiin, ja kysy, kuink' on laita,

      Ja ken on panttivangiks Roomaan viety.

      Mukaanko ette käy?

                         Mua varrotaan

      Sypressilehdon luona (etelähän

      Se myllyist' on); tuo sinne tieto, kuinka

      On maailmassa laita, että osaan

      Sen mukaan tieni suunnata.

                                 Sen teen.