Hamlet. Уильям Шекспир
et ubique? Paikkaa muuttakaamme. —
He, tänne, hyvät herrat,
Ja käsi miekalleni taas: ett'ette
Te koskaan kerro, mitä kuulitten,
Tuon miekan kautta vannokaatte.
Vannokaa!
Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat.
Sep' oiva vallinluoja! – Vielä kerran.
Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!
No, sano tervetulleeks outo vieras!
Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa,
Jot' ei sun järkioppis uneksikaan.
Mut tulkaa. – Vannokaa, ett'ette koskaan,
Niin totta kuin teit' armo auttakoon,
Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, —
Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks
Ruveta hupsun tapaiseksi, – että,
Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan
Ristissä käsin näin, tai päätä puistain,
Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin,
Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; – tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; —
Tai: "Jos tohtis vaan"; – tai: "On niitä, jotka tietää"; —
Tai moisill' umpilauseill' ilmaise
Minusta mitään tietävänne: – että
Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo
Hädässä auttakoon, se vannokaa!
Vannokaa!
Pois rauhaan, henki häiritty! – Nyt, herrat,
Sulimmat jäähyväiset teille lausun,
Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille
Osoittaa jollakin voi ystävyyttään,
Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt;
Mut sormi huulill' aina, muistakaatte.
Sijoiltaan aika mennyt on; – voi, että
Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!
Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.
TOINEN NÄYTÖS
Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.
Kyll', armollinen herra.
Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold,
Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit
Vähäisen käytöstään.
Sit' aioinkin.
No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt,
Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa,
Ja keitä, mistä, kuinka elävät,
Ja millä, kenen seurassa, ja miten.
Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että
On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi
Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet
Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin:
"Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä
Ja, osaks, hänet"; – ymmärrätkö, Reinhold?
Kyll', aivan hyvin.
"Osaks hänet, mutta",
Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän
Se, joksi luulen, on hän sangen hurja,
Sen ja sen tapainen"; – voit valhetella
Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään,
Mi loukkais kunniata, muista se;
Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä,
Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden
Tovereiks yleisesti tunnetut.
Kuin kortinlyönti?
Niin, tai juominen,
Miekkailu, kiroominen, riidanhimo,
Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.
Se loukkais kunniata, hyvä herra.
Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät.
Mut älä lisää, hälle häpeäksi,
Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan,
Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks,
Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa,
Tulisen mielen ilmi leimahdusta,
Ja veren hillittömän irstaisuutta,
Jot' ei voi kenkään välttää.
Mutta, herra, —
Miks tätä käskenkö?
Niin, sitä tietää
Ma tahtoisin.
Niin, tuumani on tämä,
Ja, luullakseni, varma on se juoni:
Nuo turhat virheet poikaani sa heität
Kuin työssä saadun, pienen tahran vaan.
Huomaahan:
Jos puhekumppanis nyt, jota tutkit,
Tuon nuorukaisen joskus syypääks nähnyt
On näihin vikoihin, niin varmaankin hän
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai niin, tai: "ystävä", tai: "hyvä herra", —
Sen mukaan, miten sen maan tapa on,
Tai arvo muuten vaatii.
Hyvä, hyvä.
Ja sitten tekee näin hän, – näin hän, – Mitä
Olinkaan sanoa? – Hiis olkoon, jotain
Sanoa piti mun; – ma mihin jäinkään?
Lopettaa