Hamlet. Уильям Шекспир

      Hän viittaa yhä: – mene, minä seuraan.

      Te ette mennä saa.

                         Pois kätenne!

      Mut älkää menkö.

                       Kohtaloni kutsuu,

      Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks

      Kuin Numidian jalopeuran jänne. —

      Hän yhä viittaa. – Päästäkää mua, herrat. —

      Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää

      Mua nyt; – pois! sanon. – Mene, minä seuraan.

      Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.

      Jäljessä! Totella hänt' emme saa.

      Niin, seuratkaamme. – Miten päättyy tämä?

      Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.

      Sit' ohjatkohon Luoja!

                             Seuratkaamme!

      Viides kohtaus.

          Syrjäinen paikka terassilla.

      Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.

      Mua kuule.

                 Kuulen.

                         Kohta koittaa hetki,

      Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin

      Palata täytyy mun.

                         Sua, henki parka!

      Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule,

      Mit' ilmoitan.

                     Mun tulee kuulla; puhu.

      Ja kostaa myös, kun kuullut olet.

                                        Mitä?

      Min' olen isäs henki,

      Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,

      Ja päivät paastoomahan valkeassa,

      Siks kunnes elämäni inhat synnit

      Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa

      Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,

      Tarinan kertoisin, min lientein sana

      Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,

      Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,

      Hajoittais sykkyräiset suortuvat

      Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais

      Kuin hurjan piikkisian harjakset.

      Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset

      Saa korvat tietää. – Kuule, Hamlet, kuule,

      Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, —

      Oi, Herra taivaan!

      Murhansa julma, luonnoton sa kosta.

      Murhansa?

      Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,

      Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.

      Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,

      Kuin hartaus ja rakkauden aatos,

      Ma kostoon syöstä saan.

                              Sa suostut, huomaan.

      Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,

      Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,

      Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,

      Käy huhu, että maatessani käärme

      Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa

      Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'

      On petetty; mut, jalo nuorukainen,

      Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,

      Nyt kantaa kruunua.

                          Oi, aavistusta!

      Mun setäni.

                  Se sukurutsa, haurelias peto,

      Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,

      Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni —

      Tuon tekopuhtaan – riettaan himon helmaan.

      Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!

      Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,

      Ett' aina vihkivalan kanssa kulki

      Se käsityksin; ja noin aleta

      Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa

      Mun suhteeni on vaivainen!

      Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,

      Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,

      Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,

      Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,

      Ja vainun saapi haaskasta.

      Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.

      Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla

      Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs

      Mun turvattoman päälle, pullossa

      Kirotun villikaalin mehua,

      Ja valoi korvieni soliin tuota

      Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen

      Niin vihollinen vaikutus on, että

      Se, nopeaan kuin elohopea,

      Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,

      Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,

      Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää

      Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;

      Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,

      Pahoille,