Hamlet. Уильям Шекспир
tyhmää, kuritonta järkeä;
Mi täytymyst' on ja niin yleistä
Kuin tavallisin seikka aistillemme,
Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna
Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on
Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,
Se kumoo järjen, jonka vanha lause
On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa
Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:
"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,
Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi
Mua pidä; maailma sen tietäköön,
Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;
Ja rakkautt' en osoita ma sulle
Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä
Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee
Palata jälleen Wittenbergin kouluun,
Niin on se aivan toivoamme vastaan;
Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään
Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks
Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.
Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet:
Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.
Kaikessa teitä, rouva, tottelen.
Kas sepä armas, kaunis vastaus.
Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. – Tulkaa, rouva.
Hamletin jalo, vapaa suostumus
Hiveltää sydäntäni; joka maljan,
Min kuningas sen muistoks tänään juopi,
Tykistöt kertovat on taivahalle,
Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin
Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.
ja Laertes menevät.)
Oi, että tämä tiukan tiukka liha
Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!
Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan
La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!
Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Tään mailman kaikki toimi minust' on!
Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,
Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot
Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!
Kaks kuukautta vaan kuollut! – ei, ei kahta;
Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin
Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,
Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet
Tylysti kosketella. Maa ja taivas!
Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni
Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo
Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!
Mut pois se aatos! – Heikkous, vaimo, nimes!
Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,
Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi,
Nioben lailla itkein; – hän, niin hän, —
Voi suas! elukkakin järjetön
Ois surrut kauemmin, – setäni vaimo.
Isäni veljen, jok' on isääni
Min minä Herkuleeseen. – Kuukaus vaan!
Ennenkuin valekyyneleitten suola
Veristä silmää punaamasta herkes,
Hän miehen otti! – Kiirett' inhoittavaa,
Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä!
Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde.
Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.
Oi, terve, herra prinssi!
Hupaista nähdä teidät terveinä;
Horatio, – niin totta kuin ma elän!
Niin herra, köyhä palvelijanne aina.
Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme.
Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? —
Marcello?
Prinssi hyvä. —
Hupaista nähdä teitä. – Hyvää iltaa! —
Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?
Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.
Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla:
Niin et sä kiusata voi korviani,
Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan
Nyt todistat: sa laiskuri et ole.
Vaan mitä teet sa Helsingörissä?
Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.
Isänne hautajaisiin tänne tulin.
Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka;
Emoni häihin varmaankin sa tulit.
Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.
Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset
Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. – Tiedäs,
Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen
Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. —
Isäni, – luulen näkeväni isäni.
Miss', armas prinssi?
Hengessään, Horatio.
Näin hänet kerran; uljas kuningas.
Hän oli mies, hän, kerrassansa mies,
En milloinkaan näe hänen vertaistansa.
Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.
Kenenkä näit?
Isänne, kuninkaan.
Isäni, kuninkaan!
Hillitkää hetkeks hämmästystänne,
Ja kuulkaa tarkkaan, kun