Jenkkejä maailmalla II. Марк Твен
kynsiin ja varmaan hän viettelee heidät ostamaan laivanlastin ruusuöljyä, loistavia turkkilaisia vaatteita ja kaikenlaisia outoja esineitä, joita he eivät milloinkaan tarvitse. Murrayn korvaamattomat matkaoppaat ovat maininneet Maailmanrannan-Mooseksen nimen ja hän on nyt pohjattu mies. Joka päivä hän saa ilokseen huomata olevansa tunnustettu kuuluisuus. Kun hän on saanut päälleen kustannuksia katsomatta hankkimansa puvun, uhkeat roimahousut, keltaiset suipot tohvelit, tulipunaisen fessin, sinisen silkkisen jakun, persialaisesta kirjokankaasta tehdyn avaran vyön ja siihen pistänyt kokonaisen patterin hopeahelaisia ratsuväen pistooleja ja vyölleen kauhean turkkilaisen koukkusapelinsa, pitää hän sanomattomana halventamisena sitä, että sanomme häntä Fergusoniksi. Emme voi sille mitään. Meille kaikki oppaat pakostakin ovat Fergusoneja, kun emme kykene lausumaan heidän kamalia ulkomaisia nimiään.
Sevastopol luultavasti on pahimmin runneltu kaupunki mitä on Venäjällä tai missään muuallakaan. Mutta siitä huolimatta meillä on syytä olla tyytyväisiä siihen, sillä ei vielä missään maassa meitä ole otettu niin ystävällisesti vastaan. Paikalla kun ankkuri putosi pohjaan, lähetti kaupungin kuvernööri upseerin laivaan kysymään, saattoiko hän mitenkään olla meille avullinen, ja kehoittamaan meitä olemaan Sevastopolissa kuin kotonamme! Jos Venäjän tunnette, niin tiedätte samalla, että tämä oli hurjan pitkälle menevää vieraanvaraisuutta. Tavallisesti täällä muukalaisia epäillään ja monimutkaiseen passijärjestelmään kuuluvilla viivytyksillä ja rettelöillä kiusataan. Jos olisimme jostain toisesta maasta, emme varmaankaan olisi saaneet lupaa astua Sevastopolissa maihin ja taas lähteä kolmen päivän kuluttua – mutta nyt saimme vapaasti tulla ja mennä milloin ja miten vain halusimme. Konstantinopolissa olivat kaikki varoittaneet meitä pitämään tarkan huolen passistamme, katsomaan, että ne olivat tarkkaan asetusten, mukaiset, eikä koskaan hetkeksikään unohtamaan niitä. Kerrottiin jos kuinka monta esimerkkiä englantilaisista ja muista, joita oli Sevastopolissa viivytelty päiviä, viikkoja ja kuukausiakin pienien puutteiden vuoksi, mitä heidän passeissaan oli ollut heidän syyttään. Minä olin hukannut passini ja matkustin nyt Konstantinopoliin jääneen hyttikumppanini passilla. Kuka tahansa, joka luki selostuksen hänen passituntomerkeistään ja sitten katsoi minuun, saattoi huomata, etten ollut enemmän hänen näköisensä kuin Herkuleen. Lähdin siis Sevastopolin satamaan pelolla ja vavistuksella – täynnään epämääräistä kamalaa tunnetta, että minut keksittäisiin ja hirtettäisiin. Mutta kaiken tuon aikaa oli oikea passini uljaasti liehunut päämme päällä – se ei ollut sen kummempi kuin – lippumme. Muuta passia ei meiltä kukaan kysynyt.
Tänään kävi laivallamme koko joukko venäläisiä ja englantilaisia herroja ja naisia ja aika on kulunut rattoisasti. Ne olivat kaikki iloisia ihmisiä enkä ole koskaan kuullut äidinkielemme sointuvan suloisemmalta kuin noiden englantilaisten huulien lausumana tässä etäisessä maassa. Puhuin koko paljon venäläisille, ollakseni yleensä vain ystävällinen, ja he puhuivat minulle samasta syystä. Olen varma siitä, että keskustelu tuotti tyydytystä kummallekin puolelle, mutta emme sanaakaan siitä ymmärtäneet kummatkaan. Enimmän puhelin kuitenkin noitten englantilaisten kanssa ja olen pahoillani siitä, ettemme voi ottaa muutamia heistä mukaamme.
Tänään olemme käyneet kaikkialla, minne vain suinkin halusimme, eikä osaksemme ole tullut muuta kuin mitä huomaavinta ystävällisyyttä. Ei kukaan ole kysynyt, oliko meillä passia vai eikö.
Useat valtion virkamiehet ovat ehdottaneet, että laivallamme lähtisimme pieneen kylpypaikkaan, jonne täältä on kolmekymmentä mailia, ja kävisimme tervehtimässä Venäjän keisaria. Hän viettää siellä maalaiselämää. Nuo upseerit vakuuttivat pitävänsä huolta siitä, että osaksemme tulisi sydämellinen vastaanotto. He lupasivat, jos lähtisimme, sekä ilmoittaa keisarille sähkösanomalla tulomme että vielä lähettää maitse erityisen airuen. Aikamme on kuitenkin niin lyhyt ja varsinkin ovat hiilemme niin loppumaisillaan, että me päätimme parhaaksi luopua siitä harvinaisesta nautinnosta, jonka seurustelu todellisen keisarin kanssa tuottaisi.
Pompejin rauniokaupunki on hyvässä kunnossa verrattuna Sevastopoliin. Katselittepa siellä mihin suuntaan tahansa, kaikkialla katsettanne kohtaavat vain rauniot, rauniot, rauniot! – talojen rauskoja, sortuneita muureja, risaisia revenneitä mäkiä, hävitystä kaikkialla. Näyttää siltä kuin olisi valtava maanjäristys tällä pienellä paikalla kaiken voimansa raivonnut. Kahdeksantoista pitkää kuukautta sodan myrskyt purkautuivat tätä avutonta kaupunkia vastaan, kunnes se lopulta oli kauheimpana rauniokasana, mitä koskaan on auringon alla ollut. Ei ainoakaan talo säilynyt ehjänä – eikä edes asuttavana. Tämmöistä pohjatonta, täydellistä hävitystä on melkein mahdoton käsittää. Talot olivat kaikki olleet jykevät, hakatusta kivestä rakennetut. Useimmat olivat tykinluotien kyntelemät puhki ja poikki – ne olivat menettäneet kattonsa ja repeilleet, lohkeilleet räystäistä perustuksia myöten – ja puolen mailin mittainen rivi niitä näyttää nyt päättömältä jonolta pahoin runneltuja savupiippuja. Ne eivät edes näytä enää taloilta. Joistakuista suuremmista rakennuksista on nurkat rouskutettu puhki, pilareita katkeillut, kattolistoja ammuttu säpäleiksi ja reikiä oijeti läpi seinäin. Monet näistä rei'istä ovat niin pyöreät ja puhtaasti tehdyt kuin kairatut. Toiset ovat puhkaisseet seinän vain puoleksi ja kiveen on jäänyt niin sileä ja kaunis kuoppa kuin olisi se ollut kittiä. Siellä täällä on seinässä vielä luoti, josta pisartelee rautaisia kyyneliä, värittäen kiven.
Taistelutantereet olivat sangen lähellä toisiaan. Malakovin torni on kukkulalla aivan kaupungin syrjässä. Redan on siitä pyssyn kantomatkan päässä. Inkerman oli mailia kauempana ja Balaklavaan oli tunnin ratsastusmatka. Ranskalaiset juoksuhaudat, joiden puolelta Malakovia lähestyttiin ja se sitten saarrettiin, olivat edenneet niin lähelle sen kaltevia rinteitä, että venäläisten tykkien äärestä olisi voinut heittää niihin kiven. Kerran toisensa jälkeen he kolmena hirmun päivänä hyökkäsivät Malakovin pienelle mäelle ja aina heidät lyötiin takaisin ja heille tuotettiin kauhea mieshukka. Lopulta he kuitenkin saivat paikan haltuunsa ja ajoivat ulos venäläiset, jotka sitten koettivat peräytyä kaupunkiin. Englantilaiset olivat kuitenkin valloittaneet. Redanin ja sulkivat heiltä tien tuliseinällä. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata ja valloittaa Malakov takaisin tai kuolla sen tykkien alla. He palasivat. He valloittivat Malakovin takaisin, valloittivat sen pari kolme kertaa, mutta tämä epätoivoinen urheus ei auttanut, vaan lopulta heidän täytyi lannistua.
Nämä kauhun kentät, joissa kerran raivosi semmoiset surman myrskyt, ovat nyt kylläkin rauhalliset. Ei ainoatakaan ääntä kuulu, tuskin liikkuu niillä ainoatakaan elävää olentoa, ne ovat yksinäiset ja hiljaiset – niiden autius on täydellinen.
Ei ollut muuta nähtävää, jonka vuoksi kaikki alkoivat etsiä muistoesineitä. Niitä on sullottu koko laiva täyteen. Niitä on tuotu Malakovista, Redanista, Inkermanista, Balaklavasta – kaikkialta. On tuotu tykinluoteja, murtuneita laastikkuja, pomminsiruja – venekuorma romurautaa. Jotkut toivat murtuneita luitakin – toivat ne suurella vaivalla pitkäin matkain päästä, ja olivat sitten kovin pettyneitä, kun lääkäri sanoi niitten olevan vain muulien ja härkäin luita. Minä tiesin, ettei Blucher päästäisi tämmöistä tilaisuutta käsistään. Hän toi laivaan säkillisen ja aikoi lähteä toista hakemaan. Minä sain hänet siitä luopumaan. Hänen hyttinsä on jo kuin museo täynnään kaikenlaista arvotonta romua, mitä hän on matkoillaan koonnut. Hän kiinnittää paraillaan voitonmerkkeihinsä nimilippuja. Satuin äskettäin ottamaan eräänkin niistä käteeni ja siinä seisoi "venäläisen kenraalin jäännöksiä." Vein sen ulos paremmin nähdäkseni – se ei ollut sen kummempi kuin kappale hevosen leukaluuta ja pari hammasta. Sanoin jotenkin ankarasti:
"Venäläisen kenraalin jäännöksiä! Tämähän on mieletöntä. Etkö koskaan aio mitään oppia?"
Hän vain sanoi: "Rauhoitu, rauhoitu, ei eukko (hänen tätinsä) huomaa eroa."
Tämä henkilö kokoaa nykyään muistoesineitä vähääkään mistään välittämättä, sekoittaa ne kaikki sikin sokin sitten kaikessa rauhassa varustaa niihin nimiliput vähääkään välittämättä totuudesta, sopivaisuudesta tai edes mahdollisuudesta. Olen nähnyt hänen murtavan kiven kahtia ja toiseen puoleen kirjoittavan "Demostheneen puhujalavasta lohjennut