Nimensä pilannut kaupunki. Марк Твен
pilannut kaupunki
I
Siitä on vuosia kulunut. Hadleyburg oli koko seutukunnan rehellisin ja nuhteettomin kaupunki. Kolmen sukupolven ajan oli se säilyttänyt tuon maineensa tahrattomana ja ylpeili siitä enemmän kuin mistään muusta omistamastansa. Niin ylpeä se oli siitä ja niin harras turvaamaan sen pysyväisyyttä, että lapsukaisille jo kehdossa alettiin opettaa kunniallisen käytöksen periaatteita, ja samanlaiset opetukset tehtiin siitälähtein pääasiaksi koko heidän kehitysvuosiensa kasvatuksessa. Kaiken aikaa torjuttiin niinikään kiusauksia nuorison tieltä, jotta nousevan polven kunto sai kaikki mahdollisuudet karaistuakseen ja lujittuakseen, ikäänkuin luihin asti juuttuakseen. Naapurikaupungit olivat tästä kunniakkaasta ylevämmyydestä kateellisia. Ne olivat irvistelevinään Hadleyburgin siitä tuntemaa ylpeyttä ja pitävinään sitä turhamaisuutena. Mutta pakko oli niiden sentään tunnustaa, että Hadleyburg toden teolla oli lahjomaton kaupunki, ja jos noilta toispaikkalaisilta tiukemmin tiedusti, niin myönsivät he senkin, että pelkkä Hadleyburgista kotoisin oleminen riitti kaikeksi nuoren miehen tarvitsemaksi suositteluksi hänen syntymäkaupungistaan lähtiessään ulomma etsimään vastuullista tointa.
Mutta ajan mittaan Hadleyburg viimein kovaksi onnekseen loukkasi erästä sitä kautta kulkevaa muukalaista – mahdollisesti tietämättään, varmastikin välittämättään, sillä Hadleyburg oli itsekylläinen eikä piitannut rahtuakaan muukalaisista tai heidän mielipiteistään. Olisi kuitenkin ollut hyvä tehdä poikkeus tähän yhteen nähden, sillä hän oli katkera ja kostonhimoinen mies. Kautta kokonaisen vuoden harhailujen hän hautoi kärsimäänsä vääryyttä ja yritteli kaikkina joutohetkinään keksiä sille riittävää hyvitystä. Moniakin suunnitelmia hän sommitteli, ja hyviä ne olivat jokainen, mutta yksikään ei ihan kyllin perinjuurinen. Kehnoimmatkin niistä olisivat tuottaneet tärviötä monen monituiselle yksilölle, mutta hänen vehkeensä piti kohdata koko kaupunkia, ainoatakaan asujanta koskemattomaksi säästämättä. Vihdoin hänen mieleensä johtui oivallinen aatos, sykähdyttäen hänen sydäntään ilkimielisellä ilolla. Hän kävi siitä oitis laatimaan suunnitelmaansa, itsekseen sanoen: "Se keino tepsii – minä lahjon kaupungin."
Kuutta kuukautta myöhemmin hän läksi Hadleyburgiin ja saapui kärryillä kello kymmenen tienoissa illalla pankin vanhan rahastonhoitajan talolle. Hän reutoi kärryiltä selkäänsä säkin, hoippui sitä kantaen pihan yli ja koputti ovelle. Naisen ääni virkahti: – Sisään. – Hän astui huoneeseen ja laski säkkinsä rautauunin loukkoon, kohteliaasti huomauttaen vanhalle rouvalle, joka lampun ääressä luki "Lähetyssanomia":
– Istukaa vain, rouva hyvä, en teitä häiritse. Kas noin – nyt se on jokseenkin hyvässä piilossa; tuskin tietäisi siinä mitään olevankaan. Saanko toviksi tavata miestänne, hyvä rouva?
Ei, hän oli mennyt Brixtonissa käymään, palatakseen kenties vasta aamulla.
– Vai niin, hyvä rouva; no, eipä sillä väliä. Halusin vain jättää tuon säkin hänen huostaansa, luovutettavaksi oikealle omistajalleen, kun se löytyy. Minä olen vieras; hän ei minua tunne; pistäysin vain täksi iltaa kaupunkiin suorittamaan tehtävän, joka on ollut kauvan mielessäni. Asiastani olen nyt valmis; lähden hyvillä mielin ja hiukan ylpeissänikin, ettekä minua enää milloinkaan näe. Säkkiin on kiinnitetty paperilappu, joka selittää kaikki. Hyvää yötä, rouva.
Vanhaa rouvaa pelotti salaperäinen, kookas muukalainen, joten hän oli tämän poistumisesta hyvillään. Mutta hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän astahti kiireesti säkin luo ja sieppasi lampun valoon paperin. Kirjelmä alkoi seuraavasti:
JULKAISTAVAKSI, tai etsittäköön oikea mies yksityisellä tiedustelulla – minun puolestani sopii menetellä kummin päin tahansa. Tämä säkki sisältää satakuusikymmentä naulaa neljä luotia rahaksi lyötyä kultaa —
– Hyväinen aika, eikä ole ovi lukossa!
Mrs. Richards syöksähti vapisevana ovelle ja lukitsi sen, veti sitten alas ikkunankaihtimet ja seisoi siinä säikkyneenä, tuskaannuksissaan ja vaivaten aivojaan älytäkseen vielä jotakin muuta varokeinoa itsensä ja aarteen paremmaksi turvaamiseksi. Hän kuunteli tuokion, murtovarkaita vaanien, antausi sitten uteliaisuuden valtaan ja palasi lampun ääreen lukemaan kirjeen loppuun:
"Olen muukalainen ja lähden piakkoin takaisin omaan maahani, jäädäkseni sinne ainiaaksi. Olen Amerikalle kiitollinen siitä, mitä olen sen hoivassa saanut pitkään elellessäni tähtilipun alla. Ja eräälle sen kansalaiselle – Hadleyburgin asukkaalle – olen erityisen kiitollinen pari vuotta takaperin kokemastani suuresta avuliaisuuden teosta. Kahdestakin oikeastaan. Selitän sanani. Minä olin peluri. Olin, sanon: Olin häviöön suistunut peluri. Saavuin tähän pikku kaupunkiin yöllä, nälissäni ja pennittömänä. Anoin apua – pimeässä; minua hävetti kerjätä päivänvalolla. Pyysin oikealta mieheltä. Hän antoi minulle kaksikymmentä dollaria – toisin sanoen, antoi minulle elämän, kuten siitä minä ajattelin. Hän antoi minulle myöskin varallisuuden, sillä siitä rahaerästä minä pelipöydän ääressä rikastuin. Ja lopuksi on hänen minulle lausumansa huomautus säilynyt mielessäni tähän päivään asti ja vihdoin voittanut minut, siten pelastaen siveellisen kuntoni tähteet: minä en enää pelaa. Minulla ei nyt ole käsitystäkään siitä, kuka se mies oli, mutta tahdon hänet löydettäväksi, tahdon toimitettavaksi hänelle tämän rahasumman – antakoon sen muille, heittäköön menemään tai pitäköön, miten vain haluaa. Se on pelkästään minun tapani osottaa kiitollisuuttani häntä kohtaan. Jos voisin viipyä, niin etsisin hänet käsille itse; mutta eipä hätää, kyllä hän löytyy. Tämä on rehellinen kaupunki, lahjomaton kaupunki, ja tiedän voivani pelkäämättä luottaa siihen. Tuo mies voidaan todeta siitä huomautuksesta, jonka hän minulle lausui; uskon varmasti, että hän muistaa sen.
Suunnitelmani on seuraava: Jos pidätte parempana kuulustella yksityisesti, niin tehkää siten. Kertokaa tämän kirjelmäni sisältö vähitellen jokaiselle, jota voidaan arvella oikeaksi mieheksi. Jos hän vastaa: 'Minä olen se mies; huomautukseni oli se ja se', niin käyttäkää koetta – avatkaa nimittäin säkki, jolloin löydätte sinetitystä kirjekuoresta tuon huomautuksen. Jos kokelaan mainitsema lause pitää sen kanssa yhtä, niin antakaa hänelle sen enemmältä kyselyttä rahat, sillä hän on varmasti oikea mies.
Mutta jos julkinen tiedustelu on mielestänne mukavampi, niin painattakaa tämä kirjelmä paikkakunnan lehteen – lisänään seuraavat ohjeet: Kolmenkymmenen vuorokauden kuluttua tästä päivästä lähtien ilmestyköön kokelas kaupungintalolle kello kahdeksalta illalla (perjantaina) ja antakoon huomautuksensa kirjekuoreen suljettuna pastori Burgessille (jos hän sen hyväntahtoisesti suostuu ottamaan toimekseen). Paikalla murtakoon mr. Burgess säkin sinetit, avatkoon sen ja verratkoon, onko huomautus oikea. Jos niin on asian laita, niin luovutettakoon rahasumma vilpittömine kiitollisuudentunteineni siten ilmisaadulle hyväntekijälleni."
Mrs. Richards vaipui istualleen, hiljalleen väristen kiihtymyksestä, ja syventyi pian aatoksiin – tähän laatuun: – Ihmeellinen asia!.. Kohtaapa siinä onni sitä hyväsydämistä miestä, joka omastaan jakoi tarvitsevaiselle!.. Olisipa sen vain tehnyt minun mieheni! – sillä me olemme kovin köyhiä, niin vanhoja ja köyhiä!.. – Sitten huoaten: – Mutta minun Edwardini ei se ollut; ei, hän ei ole muukalaiselle kahtakymmentä dollaria antanut. Vahinko on sekin; nyt sen näen… – Sitten vavahtaen: – Mutta se on pelurin rahaa! Synnin palkkaa me emme voisikaan ottaa vastaan, emme voisi siihen kajotakaan. Minun ei tee mieleni olla sen lähellä; se tuntuu saastaiselta. – Hän siirtyi etäisemmälle tuolille… – Kunhan jo Edward tulisi ja veisi sen pankkiin; murtovaras saattaisi tunkeutua taloon millä hetkellä tahansa; kamalaa on olla täällä ypö yksin sen vartijana.
Kello yhdeltätoista palasi mr. Richards kotiin, ja hänen vaimonsa tervehtiessä: – Olen niin kovasti iloissani tulostasi! – pahotteli hän: – Väsyttää – väsyttää ihan näännyksiin. Surkeata on olla köyhä ja minun ijälläni pakotettu tekemään näitä kolkkoja matkoja. Aina jauha, jauha, jauha pois vain palkkasi edestä – toisen orjana, isännän istuskellessa kotonaan tohvelit jalassa, rikkaana ja kaikkia mukavuuksia saaneena.
– Olen kovasti pahoillani sinun tähtesi, Edward, sen tiedät. Mutta älähän sure; meillä on toimeentulomme; meillä on hyvä nimemme —
– Niin on, Mary, ja se merkitseekin kaikkea. Älä minun puheistani välitä – se on vain hetkellistä ärtymystä ilman mitään tarkotusta. Suutele minua – noin, kaikki nyreys on nyt tipo tiessään, enkä enää valittele. Mitä sinä olet saanut? Mitä on säkissä?
Hän