Nimensä pilannut kaupunki. Марк Твен
meidät, Mary. Asia jäi silleen.
– Senpä toki hyvinkin uskon!
He palasivat sitten kultasäkin salaisuuteen ja puhelivat siitä suurella innolla. Piankin alkoi keskustelu katkeilla – syvät mietiskelyt tuottivat keskeytyksiä. Katkot yhä tihenivät. Viimein Richards kokonaan vaipui aatoksiinsa. Hän istui kauvan tuijotellen ilmeettömästi lattiaan ja alkoi vähin erin korostaa mietteitänsä hermostunein kädennytkähdyksin, jotka tuntuivat ilmaisevan mielipahaa. Ajattelevaan äänettömyyteen oli sillävälin hänen vaimonsakin vaiennut ja hänkin liikehti kiusaantuneen rauhattomasti. Lopulta Richards nousi seisaalleen ja harppaili umpimähkään huoneessa, tukkaansa sormiellen, kuten saattaisi tehdä pahoja näkyjä saanut unissakävijä. Sitten hän näytti pääsevän selvään päätökseen; sanaakaan hiiskumatta hän painoi hatun päähänsä ja läksi kiireesti ulos. Hänen vaimonsa istui aatosalla, otsa rypyssä, eikä näyttänyt huomaavan olevansa yksin. Tuolloin tällöin hän jupisi: – Älä johdata meitä k… mutta – mutta me olemme niin köyhiä, niin köyhiä!.. Älä johdata meitä… Voi, kenelle siitä olisi vahinkoa? – eikä kukaan konsanaan tietäisi… Älä johda… – Ääni hupeni hyminäksi. Tovin kuluttua hän vilkaisi ympärilleen ja mutisi puolittain säikähtäen, puolittain ilahtuen:
– Hän on mennyt! Mutta voi hyväinen, hän kenties tulee liian myöhään – liian myöhään… Ehkei sentään – saattaa vielä olla aikaa. – Hän nousi ja jäi seisomaan ajatuksissaan, hermostuneesti väännellen käsiään. Häntä puistatti hiukan, ja hän änkkäsi kuivasta kurkusta: – Jumala minulle anteeksi antakoon – kauheata on sellaisia ajatella – mutta… Hyvä isä, millaisia me olemmekaan – millaisia kummallisia olentoja!
Hän kiersi lampun liekin alas, hiipi vaivihkaa poikki lattian, polvistui säkin viereen, tunnusteli sen vakoisia kylkiä käsillään ja hyväili niitä hellästi; hänen poloisissa vanhoissa silmissään paloi ihasteleva hehku. Hän vaipui hajamielisiin mietiskelyihin, toisin ajoin puolittain toipuen niistä jupistakseen: – Jos vain olisimme malttaneet! – voi, jos olisimme hiukankin malttaneet, olematta niin kiireissämme!
Sillävälin oli Cox mennyt kotiinsa toimistostaan ja vaimolleen juurtajaksain kertonut kummallisen tapahtuman. Innokkaasti olivat he pakisseet siitä ja arvailleet, että Goodson-vainaja oli ainoa kaupunkilainen, joka oli voinut auttaa puutteenalaista muukalaista niin jalomielisellä summalla, kahdellakymmenellä dollarilla. Syntyi sitten pysähdys, ja molemmat kävivät mietiskeleviksi ja vaiteliaiksi. Ja vähitellen hermostuneiksi ja levottomiksi. Vihdoin virkahti vaimo ikäänkuin itsekseen:
– Kukaan ei tätä salaisuutta tiedä, paitsi Richardsit… ja me… ei yksikään.
Mies heräsi hiukan hätkähtäen aatoksistaan ja tähysteli kaihoksuen vaimoansa, jonka kasvot olivat vaalenneet hyvin kalpeiksi. Sitten hän epäröiden nousi seisaalleen, vilkaisi syrjäkatseella hattuunsa, sitten vaimoonsa – jonkinlaiseksi mykäksi kysymykseksi. Mrs. Cox nieli pariin kertaan, käsi kurkussa, ja vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jäi mutisemaan yksikseen.
Ja nyt Richards ja Cox riensivät autioita katuja pitkin, vastakkaisilta suunnilta. Läähättäen kohtasivat he toisensa kirjapainon portaiden juurella; katulyhdyn kumotuksessa he lukivat toinen toisensa kasvoista asian. Cox supatti:
– Eihän tästä tiedä kukaan muu kuin me?
Kuiskattu vastaus kuului:
– Ei yksikään sielu – kautta kunniani, ei yksikään sielu!
– Ellei ole myöhäistä —
Miehet olivat nousemaisillaan ylös portaita; silloin heidät saavutti juoksupoika, ja Cox kysyi:
– Sinäkö siinä, Johnny?
– Niin, sir.
– Sinun ei tarvitse lähettää aikaista postia – eikä mitään postia; odota kunnes annan määräyksen.
– Se on jo lähtenyt, sir.
– Lähtenytkö? – Kertauksesta sointui pohjaton pettymys.
– Niin, sir. Aikataulu Brixtoniin ja kaikkiin tuolla puolella oleviin postipaikkoihin muuttui tänään, sir – täytyi saada lehdet postivaunuun kahtakymmentä minuuttia aikaisemmin kuin tavallista. Kiirettä sain pitää; jos olisin ehtinyt kahta minuuttia myöhemmin —
Miehet käännähtivät kävelemään verkalleen pois, jäämättä jatkoa kuulemaan. Kumpainenkaan ei avannut suutansa kymmeneen minuuttiin; sitten sanoi kärtyisesti Cox:
– Mikä teidät sellaiseen hoppuun hullaannutti, sitäpä en käsitä.
Vastaus oli nöyrä kylläkin:
– Nyt sen huomaan, mutten jotenkuten tullut ajatelleeksi, katsokaas, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta ensi kerralla —
– Hitto ensi kerrasta! Sitä ei tule tuhanteen vuoteen.
Ystävykset erosivat sitten hyvää yötä toivottamatta ja laahautuivat kotiin kuolettavan vamman saaneiden miesten ryhdillä. Kotona heidän vaimonsa hypähtivät vastaan innokas – No? – huulillaan – näkivät sitten vastauksen silmillään ja vaipuivat suruissaan istumaan, odottamatta sanojen vahvistusta. Molemmissa kodeissa syntyi kiivaanlainen väittely – uusi ilmiö; väittelyjä oli ollut ennenkin, mutta ei tulistuneita, ei tylyjä. Tämänöiset kiistat olivat kuin näennäisiä toinen toisensa jäljittelyjä. Mrs. Richards sanoi:
– Jos vain olisit malttanut, Edward – jos vain olisit pysähtynyt ajattelemaan; mutta ei, sinun piti päätähavin juosta kirjapainoon ja levittää tieto koko maailmalle.
– Kirjelmässä sanottiin: painattakaa se.
– Siitä viisi; sanottiin siinä myöskin, että voitiin käyttää yksityistä tietä, jos tahdottiin. Kas siinä – onko se totta vai valettako on?
– Ka, on, totta se on; mutta kun ajattelin, millaista huomiota se herättää ja kuinka oiva kiitoslause oli Hadleyburgille, että muukalainen luotti siihen niin —
– Hoh, tietenkin, tuon kaiken käsitän; mutta jos olisit vain pysähtynyt ajattelemaan, niin olisit älynnyt, ettet sinä voinut löytää oikeata miestä, koska hän on haudassaan eikä ole jättänyt jälkeensä niin yhtäkään omaista tai sukulaista. Ja kunhan rahat vain olisivat joutuneet jollekulle, joka niitä mitä kipeimmin tarvitsi, ja kenenkään tulematta siitä vahinkoon, ja – ja —
Hän sortui itkuun. Hänen miehensä koetti ajatella jotakin lohdullista sanottavaa ja sai keksityksi:
– Mutta lopultakin, Mary, sen täytyy olla parhaaksi – sen täytyy olla; me tiedämme sen. Ja meidän täytyy muistaa, että se oli sallittua —
– Sallittua! Hyh, kaikkihan on sallittu, kun ihmisen täytyy puhdistautua typeryydestään. Ihan samalla tavalla oli sallittua, että rahasumman piti joutua meille tällä erityisellä tavalla, ja pitipä sinun sitten ottaa sekaantuaksesi Kaitselmuksen teihin – ja kuka sinulle antoi oikeuden siihen? Se oli syntiä, sitä se juuri oli – herjää pöyhkeyttä, eikä sen soveliaampaa säädylliselle ja nöyrälle —
– Mutta, Mary, tiedäthän kuinka meitä on kasvatettu koko ikämme, kuten kaikkiakin kaupunkilaisia, kunnes on tullut ehdottomasti toiseksi luonnoksemme olla hetkeäkään siekailematta, kun on kunniallinen teko tehtävänä —
– Voi, senhän tiedän, tiedän – se on ollut samaa ainaista totuttamista ja totuttamista ja totuttamista rehellisyyteen – rehellisyyteen jota on kehdosta saakka varjeltu pienimmältäkin mahdolliselta kiusaukselta, ja siten se on keinotekoista rehellisyyttä ja kiusauksen kohdatessa heikkoa kuin vesi, kuten olemme tänä iltana nähneet. Jumala tietää, ettei minulla ole koskaan ollut epäilyksen häivääkään juuttuneesta ja horjumattomasta rehellisyydestäni ennenkuin nyt – ja nyt heti ensimäisen suuren ja todellisen kiusauksen kourissa minä, Edward, johdun siihen uskoon, että tämän kaupungin rehellisyys on yhtä lahoa kuin minunkin, yhtä lahoa