Nimensä pilannut kaupunki. Марк Твен
joita ei koskaan tosioloissa näe. – Hän oli nyt hyvin vireällä päällä – hilpeä, mitäpä riemastunut. Hän taputti vanhaa puolisoansa poskelle ja puheli leikkisästi: – Hei, me olemme rikkaita, Mary, rikkaita; meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin haudata rahat ja polttaa paperit. Jos peluri konsanaan tulee kysymään, niin silmäilemme häntä vain kylmäkiskoisesti ja sanomme: "Mitä joutavaa lavertelettekaan? Emme ole ikipäivinä kuulleet mitään teistä tai kultasäkillisestänne." Hän sitten näyttäisi nololta, ja —
– Ja sillaikaa kun sinä laskettelet leikkiäsi on rahasumma yhä tuossa, ja murtovarkaitten aika lähenee joutuin.
– Totta. No niin, mitäs teemme – yksityisestikö olisi tiedusteltava? Ei, eihän toki; se tärvelisi romanttisuuden. Julkinen menettely on parempi. Siitäpä kohu nousee! Ja se saapi kaikki muut kaupungit kateellisiksi, sillä yksikään muukalainen ei uskoisi moista tointa millekään muulle kaupungille kuin Hadleyburgille, ja ne tietävät sen. Se on meille aimo valtti. Minun on nyt riennettävä kirjapainoon, muutoin myöhästyn.
– Mutta malta – malta – älä jätä minua tänne yksikseni sen kanssa,
Edward.
Toinen oli jo mennyt. Hän viipyi kuitenkin vain hetkisen. Vähän matkaa asunnoltaan hän kohtasi sanomalehden omistajan ja toimittajan ja antoi hänelle paperin, sanoen: – Tässä on teille hyvä pätkä, Cox – pistäkää lehteen.
– Voipi jo olla myöhäistä, mr. Richards, mutta koetan katsoa.
Hänen kotiin palattuaan istuutui pariskunta uudestaan haastelemaan miellyttävästä salaisuudesta; unta eivät he kyenneet ajattelemaankaan. Ensimäisenä kysymyksenä oli, kuka oli voinutkaan olla se kansalainen, joka oli muukalaiselle antanut kaksikymmentä dollaria. Se näytti helpolta, molemmat vastasivat yhteen suuhun:
– Barclay Goodson.
– Niin, – sanoi Richards, – hän sen olisi voinut tehdä, ja se olisi ollut hänen tapaistansa, mutta toista ei ole sellaista kaupungissa.
– Sen myöntää jokainen, Edward – myöntää ainakin itsekseen. Kuusi kuukautta on kaupunki nyt ollut jälleenkin oma oikea itsensä – rehellinen, ahdasmielinen, itsehurskas ja kitsas.
– Siksi hän sitä aina nimitteli, kuolinpäiväänsä asti – sanoipa sen suoraan julkikin.
– Niin teki, ja siitä häntä vihattiin.
– Hoo, tietysti, mutta vähätpä hän siitä välitti. Luulenkin hänen olleen enimmin vihattu mies keskuudessamme, lukuunottamatta pastori Burgessia.
– No, Burgess sen ansaitseekin – hän ei täällä enää koskaan seurakuntaa saa. Niin pikkumainen kuin kaupunki onkin, osaa se hänet arvostella oikein. Edward, eikö näytä kummalliselta, että muukalaisen piti määrätä Burgess rahojen luovuttajaksi?
– No, kyllähän – näyttäähän se. Vaikka —
– Mitä vaikkailemista siinä on? Valitsisitko sinä hänet?
– Mary, kenties muukalainen tuntee hänet paremmin kuin tämä kaupunki.
– Sekö Burgessia auttaisi!
Mr. Richards näytti olevan pulassa vastauksesta; hänen vaimonsa silmäili häntä vakaasti ja odotti. Lopulta toinen sopersi epäröiden kuin epäilystä kohtaavan lausunnon antaja ainakin:
– Mary, Burgess ei ole kehno mies.
Hänen vaimonsa kummastui kerrassaan.
– Hän ei ole kehno mies. Minä tiedän. Hänen koko epäsuosionsa perustui siihen yhteen seikkaan – seikkaan, josta pidettiin niin suurta melua.
– Siihen "yhteen seikkaan" tosiaan! Ikäänkuin ei se "yksi seikka" olisi riittänyt sellaisenaan!
– Kylliksi. Kylliksi. Hän ei vain ollut siihen syypää.
– Mitä puhutkaan! Vai ei syypää! Jokainen tietää, että hän oli!
– Mary, vakuutan sinulle – hän oli viaton.
– En voi uskoa, enkä usko. Mistä sinä tiedät?
– Se on tunnustus. Olen häpeissäni, mutta sen tunnustuksen teen. Minä olin ainoa, joka tiesin hänen syyttömyytensä. Olisin voinut hänet pelastaa, ja – ja – no, tiedäthän, kuinka kiihdyksissään kaupunki oli – minulla ei ollut siihen miehuutta. Se olisi kääntänyt joka ihmisen minua vastaan. Minun oli viheliäinen olla, peräti viheliäinen; mutta en uskaltanut; minulla ei ollut uljuutta asettua vastaan.
Mary näytti tuskaiselta ja vaikeni toviksi. Sitten hän sopersi:
– En – en luule, että sinun olisi sopinut – sopinut – Ihminen ei saa – tuota – yleinen mielipide – täytyy olla niin varovainen – niin – Tie oli tukala, ja hän takelsi lietteeseen; mutta kotvasen kuluttua hän pääsi taas liikkeelle. – Säälittävää se oli kerrassaan, mutta – Kas, eihän meillä ollut varaa siihen, Edward – ei tosiaankaan ollut. Oi, en olisi missään nimessä suonut sinun sitä tekevän!
– Sellainen esiintyminen olisi kylmentänyt meiltä monien ihmisten ystävyyden, Mary; ja sitten – sitten —
– Se minua nyt kiusaa, mitä hän ajattelee meistä, Edward.
– Hänkö? Hän ei aavistakaan, että olisin voinut hänet pelastaa.
– Ahaa, – huudahti mrs. Richards huojentuneena, – siitä olen iloissani. Niin kauan kuin hän ei tiedä, että sinä olisit voinut hänet pelastaa, hän – hän – niin, sehän tekee asian paljoa paremmaksi. Kas, olisi minun pitänyt tietääkin, ettei hän aavistanut, koska hän aina yrittelee ystävällisiä välejä meidän kanssamme, niin vähän kuin niitä edistämmekin. Monastikin ovat ihmiset minua siitä moitiskelleet. Nuokin Wilsonin väet, Wilcoxin perhe ja Harknessit ovat ottaneet ilkeäksi huvikseen sanoa: "Teidän ystävänne Burgess", kun tietävät sen minua kiusaannuttavan. Soisin, ettei hän olisi niin itsepintaisesti kiintynyt meihin; en pysty käsittämään, miksi hän yhä jatkaa.
– Sen voin minä selittää. Se on toinen tunnustus. Asian ollessa uutena kuumimmillaan ja kaupunkilaisten suunnitellessa hänelle tervaa ja höyheniä, ahdisti minua omatuntoni niin ankarasti, etten voinut painostusta kestää, vaan menin salavihkaa antamaan hänelle tiedon hankkeesta. Hän pujahti kaupungista ja pysyi poissa, kunnes paluu kävi turvalliseksi.
– Edward! Jos se olisi saatu ilmi —
– Sanoppa muuta! Vieläkin pöyristyttää minua pelkkä ajatus. Kaduin sitä heti seuraavana hetkenä, enkä rohjennut kertoa sinullekaan, jotteivät kasvosi kenties olisi sitä jollekulle ilmaisseet. Tuskaltani en sinä yönä saanut unta silmiini. Mutta muutaman päivän kuluttua huomasin, ettei kukaan ruvennut minua epäilemään, ja jälkeenpäin aloin olla iloissani teostani. Ja iloissani olen vieläkin, Mary – kaikesta sydämestäni ja sielustani.
– Niin olen minäkin nyt, sillä kauheata olisi ollut kohdella häntä sillä tavoin. Niin, iloissani olen, sillä senhän sinä todellakin olit hänelle velkaa. Mutta, Edward, entäs jos se tulisi ilmi vieläkin, jonakuna päivänä!
– Eikä tule.
– Miksei?
– Siksi että kaikki luulevat Goodsonin häntä varottaneen.
– Niinhän tietenkin!
– Selvä se. Ja tietysti hän ei siitä välittänyt. Suostuttelivat ukko Sawlsberry-paran menemään häntä siitä syyttämään, ja hän läksi sinne uhoissaan ja sanoi suorat sanat. Goodson tähysteli häntä kiireestä kantapäähän kuin hakien hänestä kohtaa, jota hän voisi syvällisimmin halveksia; sanoi sitten: "Te siis olette tiedustusvaliokuntana, hä?" Sawlsberry myönsi jokseenkin olevansa. "Hm. Vaativatko he yksityiskohtia, vai luuletteko jonkinlaisen ylimalkaisen vastauksen kelpaavan?" "Jos he yksityiskohtia vaativat, niin minä tulen uudestaan,