Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma
järvistä, eikä heidän ollut paljoa helpompi suoriutua karhuista ja villihäristä ja suurista nälkäisistä susilaumoista kuin hänen pelastua kettujen ja kärppien kynsistä. Mutta he olivat siitä kuitenkin suoriutuneet, koska ihmiset ovat semmoisia, että he voivat tulla toimeen kaikenlaisissa oloissa. Eikä hänen siis pitänyt unohtaa, että hänkin oli ihminen, hänkin, vaikka olikin pieni.
Lopuksi opettaja ja oppilaat menivät linnaan ja nyt poika taas tuli ajatelleeksi hanhea ja toivoi saavansa tilaisuuden hiipiä kasvisäiliöstä. Mutta oppilas kantoi sitä olallaan ja pojan täytyi seurata kaikkien huoneiden läpi.
Siitä tuli pitkä kävely. Opettaja pysähtyi vähän väliä selittämään ja opettamaan.
Eräässä huoneessa oli vanha takka, ja opettaja pysähtyi sen eteen puhuakseen erilaisista tulisijoista, joita ihmiset olivat käyttäneet. Ensimmäinen tulisija oli ollut keskellä tuvan lattiaa sijaitseva kivipaasi ja katossa oleva savureikä, joka päästi sisään sekä sadetta että tuulta, toinen oli ollut suuri muurattu savutorveton uuni, ja se oli kyllä tehnyt tuvan lämpimäksi, mutta päästänyt savua ja häkää. Siihen aikaan kun Vitskövle rakennettiin olivat ihmiset juuri alkaneet käyttää avotakkoja, joissa oli avara savutorvi, mutta jotka myöskin antoivat enimmän lämpimän mennä savun mukana ilmaan.
Opettajan tätä kertoessa alkoi poika ajatella, ettei hänen tilansa aina tarvitsisi olla niin huono kuin se nyt oli. Kyllä hän voisi valmistaa itselleen tuvan johonkin yksinäiseen paikkaan, eikä hänen olisi mahdotonta saada käsiinsä muutamia tulitikkuja tulentekoa varten, ja työkaluja ja aseita hän tekisi itse itselleen. Olisi oikein hauskaa panna toimeen kaikkea omin päin ja itse ajatella kaikkea.
Seuraavassa huoneessa opettaja pysähtyi vanhan sängyn eteen, jonka yllä oli korkea katos ja ympärillä komeat uutimet. Ja hän alkoi heti puhua entisaikain sängyistä ja makuupaikoista, mutta nyt poika taas muisti hanhen, jonka siiven alla hän oli nukkunut joka yö, ja hänelle tuli niin paha mieli, että hän oli valmis aukaisemaan kasvisäiliön kannen ja juoksemaan tiehensä.
Opettaja ei pitänyt kiirettä. Tullessaan huoneeseen, jossa oli kullatusta nahasta tehdyt seinäverhot, hän puhui siitä, kuinka ihmiset alkuajoista lähtien olivat peittäneet seinänsä, ja tullessaan vanhan perhemuotokuvan luo hän kertoi vaatteiden monista vaiheista, ja juhlasaleissa hän kertoi entisaikain elintavoista. Pojan mielestä oli elämä ollut hirveän epämukavaa ja vaikeaa ja tukalaa ennen vanhaan. Oli oikein lohdullista sitä kuunnella. Hän kyllä osaisi järjestää olonsa paremmin kuin vanhat olivat osanneet. Ensin kai hän menisi Lappiin, niin että saisi nähdä maan ja tuumia, mihin olisi paras asettua. Sitten hän voisi ruveta tekemään työtä ja hankkimaan semmoista, jota ihminen tarvitsee elääkseen.
Lopuksi opettaja puhui myös hiukan niistä monista kunnon miehistä ja naisista, jotka olivat asuneet linnassa, vanhojen Brahe- ja Barnekov-sukujen jäsenistä, Kristian Barnekovista, joka oli antanut kuninkaalle hevosensa keskellä pakoa, Margareta Aschebergista, joka oli ollut naimisissa Kjell Barnekovin kanssa ja leskenä hallinnut kartanoa ja koko seutua 53 vuotta, pankinomistaja Hagermannista, joka oli ollut torpanpoika Vitskövlestä ja tullut niin rikkaaksi, että oli ostanut koko kartanon, ja Stjärnsvärdeistä, jotka olivat hankkineet Skoonen kansalle paremmat aurat, niin että voitiin luopua vanhoista puu-aurain kummituksista, joita kuusi härkää tuskin oli saanut hievahtamaan.
Kaikkea tätä poika kuunteli maaten pitkällään kasvisäiliössä, ja hän teki lupauksia. Jos hän vain löytäisi hanhikukon, niin ei hän enää viitsisi surra onnettomuuttaan, vaan koettaisi elää sitä elämää, joka oli tullut hänen osakseen. Ihmisten oli ollut vaikea elää kaikkina aikoina, hän kuuli opettajan kertovan. Hänellä, peukaloisella, oli tuskin sen pahempi kuin monella muullakaan.
Lopuksi opettaja meni takaisin linnanpihalle, ja siellä hän puhui oppilailleen, kuinka pitkällinen työ ihmiskunnalla oli ollut hankkiessaan itselleen työkaluja ja aseita, huonekaluja ja koristeita. Hän sanoi, että semmoinen vanha linna kuin Vitskövle oli kuin peninkulmapatsas tiellä. Siitä voi nähdä, kuinka pitkälle ihmiset olivat ehtineet kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten, ja sitten sopi itse päätellä, oliko sen jälkeen menty eteen- vai taaksepäin.
Mutta tästä puheesta ei poika paljoakaan kuullut, sillä oppilasta, joka häntä kantoi, oli taas alkanut janottaa ja hän pujahti keittiöön pyytääkseen vettä juodakseen. Poika koetti tietysti etsiä silmillään hanhikukkoa. Kannessa oli rako, jonka läpi voi katsoa. Innoissaan hän silloin painoi kantta niin kovasti, että se rämähti auki. Kasvisäiliöiden kannethan aina aukeilevat, eikä oppilas ajatellut asiaa sen enempää, painoi vain kannen takaisin kiinni, mutta silloin keittäjätär kysyi, oliko hänellä käärme säiliössään.
"Ei, minulla on vain muutamia kasveja", vastasi oppilas. – "Kyllä siinä oli jotakin, joka liikahti", sanoi keittäjätär. Oppilas avasi silloin kannen näyttääkseen keittäjättärelle, että hän oli erehtynyt. "Katsokaa nyt itse – ."
Mutta edemmäksi hän ei ehtinyt, sillä nyt poika ei enää uskaltanut viipyä kauemmin paikallaan, vaan oli yhdellä hyppäyksellä lattialla ja syöksyi ulos. Piiat ja oppilaat ehtivät tuskin nähdä, mikä oikein juoksi, mutta he riensivät kuitenkin perässä.
Opettaja seisoi vielä puhumassa, kun kova huuto keskeytti hänet. "Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!" huusivat ne, jotka tulivat keittiöstä, ja kaikki nuoret miehet hyökkäsivät Peukaloisen jälkeen, joka livisti tiehensä nopeammin kuin rotta. He koettivat ehtiä ennen häntä portille, mutta ei ollut helppo saada kiinni semmoista, joka oli niin pieni, ja hän pääsi onnellisesti ulos.
Nyt ei poika uskaltanut juosta suoraan avonaista käytävää myöten, vaan kääntyi toiselle taholle. Ei hän juuri tiennyt minnepäin juoksi. Hän oli puutarhassa ja hän tuli takapihalle ja hän juoksi ohi monen suuren rakennuksen. Koko ajan ihmiset ajoivat häntä takaa huutaen ja nauraen. Hänestä näytti, että ne tulivat häntä lähemmäksi, ja hän alkoi katsella paikkaa, johon voisi piiloutua. Hän juoksi juuri pienen työmiehen tuvan ohi, kun kuuli hanhen kaakatusta ja näki valkoisen höyhenen rappusilla. Siellä, siellä se nyt oli hanhikukko! Hän oli ollut väärillä jäljillä. Eikä poika enää ajatellut piikoja eikä oppilaita, jotka häntä ajoivat, vaan kiipesi rappusia myöten eteiseen. Edemmäksi hän ei voinut päästä, sillä tuvan ovi oli kiinni. Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi ja valitti siellä sisällä, mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka saisi oven auki. Hänen takaa-ajajansa tulivat yhä lähemmäksi ja sisällä tuvassa huusi hanhi yhä surkeammin. Tässä äärimmäisessä hädässään poika viimein rohkaisi mielensä ja kolkutti oveen minkä suinkin jaksoi.
Lapsi tuli ja avasi oven, ja poika näki huoneeseen. Keskellä lattiaa istui nainen ja piteli kiinni hanhikukkoa leikatakseen hänen kynähöyhenensä. Ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat löytäneet hanhikukon, eikä hän tahtonut tehdä sille mitään pahaa. Hän aikoi päästää linnun omien hanhiensa joukkoon, kunhan vain oli saanut leikatuksi sen siivet, niin ettei se pääsisi lentämään tiehensä. Mutta suurempaa onnettomuutta tuskin voisi tapahtua hanhikukolle, ja hän huusi ja vaikeroi minkä jaksoi.
Ja onni oli, ettei nainen ollut alkanut leikkuutaan aikaisemmin. Nyt oli vain kaksi kynää katkaistu, kun ovi aukeni ja pieni peukaloinen seisoi kynnyksellä. Mutta semmoista miestä ei vaimo ollut koskaan nähnyt. Hän ei voinut muuta luulla kuin että se oli itse Hyvä-Haltija, ja hän pudotti sakset, löi kämmeniään yhteen ja unohti pitää kiinni hanhikukkoa.
Niin pian kuin hanhikukko tunsi olevansa vapaa, hän juoksi ovelle. Hän ei joutanut pysähtymään, mutta ohi mennessään hän tarttui poikaa kaulukseen ja otti hänet mukaansa. Ja portailla hän levitti siipensä ja lensi ilmaan. Hän teki samalla kauniin kaaren kaulallaan ja asetti pojan sileäuntuvaiseen selkäänsä.
Ja niin noustiin ilmaan, ja koko Vitskövle seisoi ja töllisteli heidän jälkeensä.
Talonpoikaistalossa
Lauantaina maaliskuun 26. p: nä.
Juuri niinä päivinä sattui Skoonessa tapaus, josta puhuttiin paljon ja joka tuli sanomalehtiinkin, mutta jota monet ovat luulleet saduksi sentähden, etteivät ole osanneet