Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma
ole ollenkaan ikkunoita, ainoastaan aukkoja. Entisinä sota-aikoina olivat ihmiset yhtä iloissaan saadessaan sulkeutua tuommoiseen vahvaan ja mahtavaan rakennukseen kuin me nyt olemme kömpiessämme turkin sisään paukkuvassa pakkasessa, mutta kun hyvä rauhan aika taas tuli, he eivät enää tahtoneet asua vanhan linnan pimeissä ja kylmissä kivisaleissa. He olivat jo aikoja sitten hylänneet suuren Glimmingehusin ja muuttaneet asuntoihin, jotka ovat semmoisia, että valo ja ilma voi päästä niihin.
Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, ei siis ollut ihmisiä Glimmingehusissa, mutta silti ei sieltä puuttunut asukkaita. Katolla asui haikarapari suuressa pesässä, ullakolla eleli pari kissapöllöä, salakäytävissä riippui yökköjä, keittiön uunissa asui vanha kissa, ja alhaalla kellarissa oli parisataa vanhaa mustaa rottaa.
Muut eläimet eivät juuri anna suurta arvoa rotille, mutta Glimmingehusin mustat rotat olivat poikkeuksena. Heistä puhuttiin aina kunnioittavasti, sentähden että he olivat osoittaneet suurta urhoollisuutta taistellessaan vihollisiaan vastaan ja suurta kestävyyttä niissä onnettomuuksissa, jotka olivat heidän kansaansa kohdanneet. He kuuluivat näet rottakansaan, joka kerran oli ollut hyvin lukuisa ja mahtava, mutta joka nyt oli kuolemassa sukupuuttoon. Monet monituiset vuodet olivat mustat rotat omistaneet Skoonen ja koko maan. Niitä oli ollut jok'ainoassa kellarissa, jok'ainoalla ullakolla, kaikissa ladoissa ja riihissä, aitoissa ja leipomoissa, navetoissa ja talleissa, kirkoissa ja linnoissa, polttimoissa ja myllyissä, jokaisessa ihmisten rakentamassa huoneessa, mutta nyt ne oli karkotettu ja melkein hävitetty sukupuuttoon. Ainoastaan muutamassa vanhassa ja yksinäisessä paikassa voi niitä vielä tavata joitakin harvoja, eikä niitä ollut missään niin paljon kuin Glimmingehusissa.
Kun jokin eläinkansa kuolee, niin on siihen useimmiten syynä jokin ihmisten toimenpide, mutta niin ei tällä kertaa ollut laita. Ihmiset olivat kyllä taistelleet mustia rottia vastaan, mutta eivät olleet voineet tehdä heille mitään huomattavampaa vahinkoa. Heidän voittajansa oli heidän omaa sukuaan oleva eläinkansa, jota sanotaan harmaiksi rotiksi.
Nämä rotat eivät olleet asuneet maassa ikimuistoisista ajoista saakka, niinkuin mustat rotat. He polveutuivat parista köyhästä siirtolaisesta, jotka sata vuotta sitten olivat nousseet maihin Malmössä eräästä lyypekkiläisestä laivasta. He olivat kodittomia, nälkiintyneitä raukkoja, jotka pysyttelivät satamassa, uiskennellen siltapaalujen välissä ja syöden veteen viskattuja jätteitä. He eivät kertaakaan uskaltaneet mennä kaupunkiin, jonka mustat rotat omistivat.
Mutta vähitellen, kun olivat lisääntyneet, harmaat rotat rohkaisivat mielensä ja lähtivät kaupunkiin. Ensi aluksi he muuttivat muutamiin autioihin ja purettavaksi tuomittuihin rakennuksiin, jotka mustat rotat olivat hylänneet. He hakivat ruokansa katuojista ja rikkaläjistä ja tyytyivät kaikkeen siihen roskaan, josta mustat rotat eivät välittäneet. He olivat sitkeitä, tyytyväisiä ja pelottomia ja muutamien vuosien kuluessa he olivat tulleet niin mahtaviksi, että ryhtyivät karkottamaan mustia rottia Malmöstä. He ottivat heiltä ullakot, kellarit ja tavara-aitat, tappoivat heitä nälällä ja purivat heitä kuoliaiksi, sillä he eivät ollenkaan pelänneet taistelua.
Ja kun Malmö oli valloitettu, he lähtivät pienissä ja suurissa laumoissa valloittamaan koko maata. On aivan mahdotonta ymmärtää, miksi mustat rotat eivät kokoontuneet suureen yhteiseen sotalaumaan ja tuhonneet harmaita rottia silloin kun näitä oli vielä vähän. Mutta mustat olivat kai niin varmat vallastaan, etteivät he uskoneet voivansa joutua häviölle. He elivät rauhassa tiluksillaan, ja sillä aikaa harmaat rotat ottivat heiltä talon talon, kylän kylän ja kaupungin kaupungin perästä. Heitä tapettiin nälällä, heitä tungettiin pois, heitä hävitettiin. Skoonessa he eivät olleet voineet pysytellä missään muualla kuin Glimmingehusissa.
Tuossa vanhassa kivitalossa oli niin vahvat muurit, ja niiden läpi kulki vain niin harvoja rotankäytäviä, että mustat rotat olivat onnistuneet säilyttämään ne ja estämään harmaita rottia tunkeutumasta sisään. Vuosi vuoden, yö yön jälkeen oli taistelua kestänyt hyökkääjäin ja puolustajain välillä, mutta mustat rotat olivat pitäneet uskollisesti vartiota ja osoittaneet taistelussaan mitä suurinta kuoleman halveksumista, ja vanhan linnan avulla he olivat aina päässeet voitolle.
On myönnettävä, että niin kauan kuin mustat rotat olivat olleet vallassa, olivat kaikki muut elävät olennot halveksineet heitä yhtä paljon kuin harmaita rottia nyt halveksittiin, ja syystä kyllä. He olivat hyökänneet vankiraukkojen kimppuun ja kiduttaneet heitä, he olivat syöneet ruumiita parhaina herkkuinaan, varastaneet viimeisen nauriin köyhän kellarista, purreet jalkoja poikki nukkuvilta hanhilta, ryöstäneet munia ja poikia kanoilta ja tehneet tuhannen tuhatta ilkityötä. Mutta kun he olivat joutuneet onnettomuuteen, näytti kaikki olevan unohdettua eikä kukaan voinut olla ihailematta suvun viimeisiä jäseniä, jotka olivat jaksaneet niin kauan vastustaa harmaita rottia.
Harmaat rotat, jotka asuivat Glimmingehusissa, jatkoivat taistelua ja koettivat käyttää jokaista sopivaa tilaisuutta saadakseen linnan haltuunsa. Olisi luullut heidän antavan mustain rottain pienen lauman rauhassa omistaa Glimmingehusin, koska he itse olivat saaneet haltuunsa koko muun maan, mutta se ei suinkaan pistänyt heidän päähänsä. Heidän oli tapana sanoa, että heidän kunnia-asianaan oli kerran kukistaa mustat rotat, mutta ne, jotka tunsivat mustat rotat, tiesivät kyllä oikean syyn, nimittäin sen, että ihmiset käyttivät Glimmingehusia jyvämakasiinina, ja sentähden harmaat eivät voineet rauhoittua, ennen kuin olisivat sen valloittaneet.
Haikara
Maanantaina maaliskuun 28. pnä.
Varhain eräänä aamuna heräsivät villihanhet, jotka nukkuivat Vombsjön jäällä, siihen että kuulivat ilmasta kovia huutoja: "Kurkluu! Kurkluu!" huudettiin siellä. "Kurki tervehtii Akkaa, villihanhea ja hänen laumaansa. Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella."
Akka ojensi heti kaulansa ja vastasi: "Terveisiä ja kiitoksia!
Terveisiä ja kiitoksia!"
Sitten kurjet lensivät edelleen, mutta villihanhet kuulivat vielä kauan, miten he huusivat joka pellon, joka metsäkummun kohdalla: "Kurki tervehtää! Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella." Villihanhet ilostuivat kovin tämän sanoman kuultuaan. "Sinulla on onni matkassasi", he sanoivat valkoiselle hanhikukolle, "kun saat olla mukana suurissa kurkitansseissa." – "Onko sitten niin ihmeellistä nähdä kurkien tanssivan?" kysyi hanhikukko. "Se on jotakin, jota et ole edes unissasi nähnyt", vastasivat villihanhet.
"Täytyy nyt miettiä, mihin me huomenna panemme Peukaloisen, niin ettei hänelle tapahdu mitään onnettomuutta, sillä aikaa kun me matkustamme Kullabergiin", sanoi Akka. "Ei Peukaloisen tarvitse olla yksin", sanoi hanhikukko. "Jos eivät kurjet salli hänenkin nähdä tanssiaan, niin jään minä hänen luokseen." – "Ei kukaan ihminen ole vielä saanut olla läsnä eläinten kokouksessa Kullabergissa", sanoi Akka, "enkä minä uskalla ottaa Peukaloista mukaani sinne. Mutta me voimme puhua asiasta päivemmällä. Nyt meidän ensin täytyy ajatella aamiaistamme."
Samassa Akka antoi lähtömerkin. Tänäkin päivänä hän Smirre ketun tähden haki ruokapaikkansa kaukaa eikä laskeutunut maahan ennen kuin vetelille niityille vähän matkaa eteläänpäin Glimmingehusista.
Koko sen päivän poika istui pienen lammikon reunalla ja puhalteli ruohopilleihin. Hän ei puhunut sanaakaan hanhikukolle eikä muillekaan. Hän ei ollut oikein mielissään siitä, ettei saisi nähdä kurkitanssia, ja hän mietti, miten saisi Akan taivutetuksi ottamaan hänet mukaan.
Hän kyllä ymmärsi, että vaikka Akka antoikin hänen seurata mukana, ei hän eivätkä muutkaan villihanhet häntä voineet oikein sietää. He eivät tunteneet luottamusta häneen. He olivat kai hekin kuulleet puhuttavan Niilo hanhipojan ilkeydestä, ja he kai ajattelivat, että hän ehkä ilmaisisi ihmisille, missä eläimillä oli kokouspaikkansa.
"Minun täytyy sanoa Akalle ja muille, etten minä heitä koskaan petä", hän ajatteli, mutta tunti tunnin perästä kului, eikä hän saanut päätetyksi, kuinka asettaisi sanansa.
Toisella puolella sitä vetelää niittymaata, missä hanhet söivät aamiaistaan, oli leveä kiviaita. Ja tapahtui nyt, että kun poika