Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma
pähkinöitä ja sen hauskoja leikkejä. He laittoivat sille heti kuntoon vanhan oravahäkin, jossa oli pieni vihreäksi maalattu huone ja rautalankapyörä. Pientä huonetta, jossa oli ovi ja ikkuna, orava saisi käyttää sekä ruoka- että makuuhuoneenaan, ja sentähden he panivat siihen lehtivuoteen ja kupin maitoa ja muutamia pähkinöitä. Rautalankapyörää hän saisi käyttää leikkitupanaan, jossa voisi juosta ja kiivetä ja pyörähdellä. Ihmiset luulivat asettaneensa kaikki hyvin orava-emon olla ja elellä ja kummastelivat, kun hän ei näyttänyt viihtyvän. Hän vain istui murheellisena ja ärtyisenä kammionsa nurkassa, ja tuon tuostakin pääsi häneltä vihlaiseva valitushuuto. Hän ei maistanut ruokaa eikä pyörähdellyt pyörän sisässä yhtä ainoata kertaa. "Se johtuu vain siitä, että se pelkää", sanoi talonpoikaistalon väki. "Kunhan perehtyy, niin kyllä se huomenna sekä syö että leikkii."
Tapahtui sitten niin, että talon naiset juuri valmistivat pitoja, ja juuri sinä päivänä, jona orava oli otettu kiinni, oli heillä leivontapäivä. Ja oliko nyt tapahtunut jokin onnettomuus, niin että taikinat eivät tahtoneet nousta, vai olivatko he muuten olleet hitaita, joka tapauksessa heidän täytyi tehdä työtä vielä kauan pimeän tulon jälkeen.
Oli tietysti hirveätä touhua ja kiirettä keittiössä, eikä siellä suinkaan ollut ketään, joka olisi joutanut katsomaan, miten oravan laita oli. Mutta talossa oli vanha emäntä, joka oli liian vanha ollakseen leipomassa. Sen hän kyllä itsekin ymmärsi, mutta hän ei kuitenkaan olisi malttanut olla poissakaan. Hän tunsi olevansa suruinen, ja sentähden hän ei mennyt maata, vaan istui ikkunassa ja katseli ulos. Keittiössä olivat he lämpimän tähden avanneet ikkunan ja siitä tulvi kirkasta valoa pihalle. Se oli umpipiha ja se valkeni niin, että mummo voi rähdä raot ja reiät vastapäätä olevan seinän rappauksessa. Hän näki myös oravan häkin, joka riippui juuri siinä, mihin valo sattui kirkkaimmin, ja hän huomasi, kuinka orava koko yön juoksi kammiostaan pyörään ja pyörästä kammioon levähtämättä hetkeäkään. Eläin oli hänen mielestään merkillisen rauhaton, mutta hän ajatteli tietysti, että tuo räikeä valo piti sitä hereillä.
Tallin ja navetan välissä oli tässä talossa leveä, katettu portti, ja se oli siinä niin, että valo sattui siihenkin. Ja kun oli kulunut yötä vähän, niin vanha mummo näki, että porttiholvista tuli hiljaa ja varovasti hiipien pihamaalle pieni peukaloinen, joka ei ollut kämmentä korkeampi, mutta kulki puukengissä ja nahkahousuissa niinkuin muukin työmies. Vanha mummo ymmärsi heti, että se oli haltija eikä pelästynyt vähääkään. Hän oli aina kuullut, että semmoinen oleskeli tässä talossa, vaikkei hän koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja haltijahan tuo aina onnea tullessaan missä näyttäytyykin.
Niin pian kuin oli tullut kivellä lasketulle pihalle haltija juoksi suoraan oravan häkin luo, ja kun se riippui niin korkealla, ettei hän voinut siihen ulottua, hän meni liiteriin ja toi sieltä kepin, asetti sen häkkiä vasten ja kiipesi sitten ylös samalla tavalla kuin merimies kiipeää köysistössä. Päästyään häkille hän pudisti pienen vihreän huoneen ovea, niinkuin olisi tahtonut avata sen, mutta vanha mummo istui rauhallisena, sillä hän tiesi, että lapset olivat panneet munalukon ovelle peläten, että naapurin pojat koettaisivat varastaa oravan. Mummo näki, että kun haltija ei voinut saada ovea auki, tuli orava rautalankapyörään. Siinä se ja haltija keskustelivat pitkään. Ja kun haltija oli kuullut kaiken, mitä vangitulla eläimellä oli hänelle sanottavaa, hän luisui keppiä myöten alas ja juoksi portista ulos.
Eukko luuli, ettei hän näkisi haltijaa enää tänä iltana, mutta jäi kuitenkin istumaan ikkunaan. Hetken kuluttua haltija tuli takaisin. Hänen oli niin kiire, että näytti kuin eivät jalat olisi koskettaneetkaan maata, ja oravan häkille hän riensi. Eukko näki hänet selvästi pitkänäköisillä silmillään, ja hän näki senkin, että miekkosella oli jotakin käsissään, mutta mitä se oli, sitä hän ei voinut ymmärtää. Sen, mitä hän kantoi vasemmassa kädessään, hän asetti maahan, mutta sen, mikä oli oikeassa kädessä, hän otti mukaansa häkkiin. Sinne päästyään hän potkaisi puukengällään pienen ikkunan rikki ja säretyn ruudun läpi hän antoi oravalle sen, mikä hänellä oli kädessään. Sitten hän luisui taas alas, otti ylös sen, minkä oli jättänyt maahan, ja kiipesi senkin kanssa häkkiin. Sen tehtyään hän livisti vielä kerran tiehensä semmoista vauhtia, että mummo tuskin voi seurata häntä silmillään.
Mutta nyt ei muori enää malttanut istua tuvassa, vaan meni hyvin hiljaa pihalle ja asettui varjoon odottamaan haltijaa. Ja oli siinä vielä toinenkin, joka oli huomannut haltijan ja tullut uteliaaksi. Se oli kissa. Hän tuli hiljaa hiipien ja pysähtyi seinän viereen juuri pari askelta kirkkaimman valojuovan ulkopuolelle.
He seisoivat ja odottivat hyvän aikaa kylmässä maaliskuun yössä, ja mummo alkoi jo miettiä sisäänmenoa, kun pieni peukaloinen tulla laahusti vielä kerran. Nyt niinkuin aikaisemminkin hänellä oli kantamus kummassakin kädessä ja se, mitä hän kantoi, piipitti ja potki. Ja nyt selvisi mummolle jotakin. Hän ymmärsi, että haltija oli juossut lehmihakaan ja tuonut orava-emon pojat ja että hän nyt kantoi niitä sen luokse, etteivät ne kuolisi nälkään.
Vanha muori seisoi hiljaa ettei häiritsisi, eikä haltijakaan näyttänyt häntä huomanneen. Se aikoi juuri laskea toisen pojan maahan voidakseen kantaa toisen häkkiin, kun se näki kissan viheriäisten silmien säkenöivän ihan vieressään. Hän jäi seisomaan ihan neuvottomana oravanpoikanen kummassakin kädessä.
Hän pyörähti ympäri, katsoi kaikille tahoille ja huomasi nyt vanhan mummon. Silloin hän ei enempää arvellut, vaan meni ja ojensi toisen oravanpojan hänelle.
Eikä vanha muori tahtonut pettää hänen luottamustaan, vaan kumartui alas ja otti poikasen ja seisoi ja piti sitä, kunnes haltija oli vienyt toisen häkkiin ja tuli ja haki sen, jonka oli mummolle uskonut.
Kun talonväki seuraavana aamuna kokoontui aamiaiselle, oli mummon mahdotonta olla kertomatta, mitä hän oli nähnyt edellisenä yönä. Ja kaikki tietysti nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli vain nähnyt unta. Ei oravilla näin varhain keväällä ole poikia. Mutta hän oli varma asiastaan ja pyysi, että he menisivät katsomaan oravan häkkiä, ja he menivätkin. Ja siinä makasi lehtivuoteella neljä pientä puolialastonta ja puolisokeaa oravanpoikaa, jotka olivat ainakin parin päivän vanhat.
Kun talon isäntä sen näki, hän sanoi: "Olkoon nyt sen asian miten tahansa, mutta se on varma, että me tässä talossa olemme käyttäytyneet niin, että saamme hävetä sekä eläimiä että ihmisiä." Ja sen sanottuaan hän poimi oravan ja kaikki sen pojat häkistä ja pani ne vanhan mummon esiliinaan. "Vie ne nyt lehmihakaan", hän sanoi, "ja anna niiden saada takaisin vapautensa."
Tämä tapaus se oli, josta puhuttiin niin paljon ja joka tuli sanomalehtiinkin, mutta jota useimmat eivät tahtoneet uskoa siksi, etteivät he voineet sitä selittää. Mutta jos yksi ainoakin niistä ihmisistä, jotka näinä päivinä vaelsivat Övedsklosterin puiston läpi, olisi ymmärtänyt lintujen kieltä, hänen olisi ollut helppo ratkaista arvoitus, sillä ei ollut koko puistossa sitä pensasta, jossa peipot eivät olisi visertäneet siitä, kuinka julmat ryövärit olivat vieneet Sirle oravan vaimon pois hänen pienten poikainsa luota ja kuinka Niilo hanhipoika oli uskaltanut mennä ihmisten ilmoille ja kantaa pienet oravalapset äitinsä luo.
"Kukapa on nyt niin juhlittu Övedsklosterin puistossa", he lauloivat, "kuin Peukaloinen, hän, jota kaikki pelkäsivät siihen aikaan, kun hän oli Niilo hanhipoika? Sirle orava antaa hänelle pähkinöitä, köyhät jänikset leikkivät hänen edessään, kauriit ottavat hänet selkäänsä ja pakenevat hänen kanssaan, kun Smirre kettu lähestyy, tiaiset varottavat häntä varpushaukalta, ja sirkut ja leivot laulavat hänen urotyöstään."
IV
GLIMMINGEHUS
Mustia rottia ja harmaita rottia
Lounaisessa Skoonessa, lähellä meren rantaa, on vanha linna, jonka nimi on Glimmingehus. Se on korkea, suuri ja luja kivirakennus, joka näkyy peninkulmamääriä tasangon yli. Se ei ole kuin nelikerroksinen, mutta kuitenkin niin valtava, että tavallinen, samalla pihalla seisova asuinhuone on niinkuin pieni lasten leikkimökki sen rinnalla.
Suuressa