Waverley. Вальтер Скотт
suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan ja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena, metsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät heleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit sekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen kolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi palvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.
Näissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä jokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä eräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn taluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä rakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja – päisiä pojan nallikoita. Nämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden olla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan nimityksillä niin hivelevillä kuin Maister Gellatley, vaikka luultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle toista arvonimeä, daft (hassu) Davie. Mutta tämä ei ole mitään harvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään kokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä vuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa vuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden ja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.
Poikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he täyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua saatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa. Parooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy, ja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella couteau de chassellaan nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti, oli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä faire la curée). Tämän jälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän maiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr. Bradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa valaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka muodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta kuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan kertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa opettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.
Vaikka heidän luonteensa ja käsitystapansa monessa suhteessa olivat aivan vastakkaisia, niin oli ratsastusmatka molemmille herrasmiehille hyvin mieleinen. Kuten lukija tietää, oli Edward lämmintunteinen, ajatuksiltaan ja harrastuksiltaan haaveinen, suuresti taipuisa runouteen. Mr. Bradwardine oli kaiken tämän vastakohta, ja ylpeili siitä, että oli astellut läpi elämän samalla järkähtämättömän tyynellä ja vakavalla ryhdillä, mikä oli kuvaavaa hänen joka-iltaiselle kävelylleen Tully-Veolanin pengermällä, missä hän tuntikausia – vanhan Hardyknuten perikuvana —
itähän vankkana astui
ja vankkana länteen taas.
Mitä kirjallisuuteen tuli, niin hän kyllä lueskeli klassillista runoutta sekä muutamien maan suurimpien sepitelmiä, vaan olisi kuitenkin totta puhuen ollut enemmän mielissään, jos nuo kaikki erilaiset teokset olisivat olleet yksinkertaisessa suorasanaisessa muodossa. Mutta vaikka Edward ja hän tällä alalla olivat toisistaan erilaiset toto coelo, kuten parooni olisi sanonut, niin oli heillä historiassa puolueeton yhtymäpaikka harrastuksilleen. Parooni tosin rasitti muistiaan ainoastaan tosiasioilla, historian määräämillä jyrkillä, kiinteillä piirteillä, ja Edwardilla päinvastoin oli mielitekona täyttää ja pyöristellä hahmopiirteet lämpimän ja vilkkaan mielikuvituksen värityksellä, joka luopi valoa ja eloa menneiden aikojen draaman näyttelijöille ja puhujille. Kuitenkin he noinkin vastakkaisin luontein saivat suurta mielihyvää toistensa seurassa. Mr. Bradwardinen seikkaperäiset jutelmat ja harvinaisen laaja muisti loivat Waverleyn eteen uusia sellaisia esineitä, joita hänen mielikuvituksensa ryhtyi halusta muovailemaan ja kehittelemään yksityiskohtaisemmin, ja avasivat hänelle uuden tapauksien ja luonteiden aartehiston. Ja siten saamansa huvin palkitsi hän vakavalla tarkkaavaisuudella, mikä on tärkeä jokaisen kertojan mielestä, eritoten paroonin, jonka oman arvonsa tuntoa se hiveli; ja toisinaan myös omilla huomautuksillaan, jotka herättivät mr. Bradwardinessa mielenkiintoa, kun vahvistivat tahi valaisivat hänen omia kaskujaan. Sitäpaitsi oli mr. Bradwardinelle rakasta haastella nuoruutensa päivistä, jotka oli viettänyt soturina vieraissa maissa, ja monta huomattavaa seikkaa hän tiesi tarinoida palvelemistaan kenraaleista sekä kokemistaan taisteluista.
Molemmat palasivat Tully-Veolaniin mitä parhaimmalla tuulella ja hyvin tyytyväisinä toisiinsa. Waverley oli saanut kiihkeän halun oppia yhä enemmän tuntemaan isäntänsä hänen mielestään merkillistä ja harvinaista luonnetta, hänellä kun muistissaankin oli suunnaton varasto entis- ja nykyajan taruja; ja Bradwardine tunsi joutuvansa siihen käsitykseen, että Edward oli puer (tahi pikemmin juvenis) bonae spei et magnae indolis, nuorukainen vailla sitä hermostuvaa huikentelua, joka ei kärsi tahi halveksii vanhempien ihmisten puhelua ja neuvoja – ja tästä seikasta hän ennusti suuria Edwardin tulevaisuudelle. Päivällisellä ei ollut muuta vierasta kuin mr. Rubrick; ja hänen tietonsa ja puheensa, hengen miehenä ja oppineena, yhtyivät hyvin paroonin ja hänen vieraansa keskusteluun.
Päivällisen jälkeen parooni esitti mentäväksi Rosen huoneisiin eli, kuten hän sen nimitti, troisième étageen. Hän opasti Waverleyn parinkin tuollaisen pitkän, hankalan käytävän läpi, joilla arkkitehdit näyttivät ennen vanhaan tahtoneen ällistytellä talojen asujamia; sellaisen päässä alkoi mr. Bradwardine astua ylös hyvin jyrkkiä, kapeita ja kiertäviä portaita, kaksi astuinta kerrallaan, jättäen nuoren vieraansa ja mr. Rubrickin seuraamaan vitkallisemmin, sillävälin kuin hän tyttärelleen ilmottaisi heidän tulonsa.
Kiivettyään tätä pystysuoraa korkkiruuvia kunnes heidän päätään miltei huimasi, he saapuivat pieneen matoilla verhottuun eteiseen, jonka takana oli Rosen sanctum sanctorum, vierashuone. Se oli pieni, mutta miellyttävä kamari, ikkunat etelään, seinillä verhokudoksia; sitäpaitsi koristi niitä kaksi muotokuvaa, joista toinen kuvasi hänen äitiään paimenettareksi tekeytyneenä, vannehameisena, ja toinen paroonia kymmenvuotiaana, puettuna siniseen takkiin ja kirjailtuihin liiveihin, kädessä jousi. Edward ei voinut olla hymyilemättä puvulle ja sille omituiselle yhtäläisyydelle, mikä oli kaikesta huolimatta havaittavissa muotokuvasta tirkistelevien pyöreiden, sileiden, punaposkisten kasvojen ja niiden laihojen, partaisten, kuoppasilmäisten, ahavoittuneiden piirteiden välillä, jotka aika oli luonut kuvan esineelle. Parooni yhtyi nauruun. "Tuo kuva", sanoi hän, "oli hyvän äitini naisekasta haaveilua (Tulliellumin lairdin tytär hän oli, kapteeni Waverley – talon näytin teille ollessamme Shinnyheuchin laella; sen polttivat hallituksen kutsumat hollantilaiset apujoukot vuonna 1715). En ole sen koommin antanut maalata kuvaani, paitsi yhden ainoan kerran, ja se tapahtui Berwickin herttuan erityisestä pyytelystä."
Hyvä vanha herrasmies ei maininnut, mitä mr. Rubrick jälkeenpäin kertoi Edwardille, nimittäin että herttua oli osottanut hänelle tämän kunnian, koska hän vuoden 1709 muistettavalla sotaretkellä Savoijassa oli ensimäisenä rynnännyt erään vihollislinnan muurissa syntyneeseen aukkoon ja siinä puolustautunut käsikeihäällä lähes kymmenen minuuttia, kunnes apua saapui. Oikeudentunto pakottaa sanomaan paroonista, että joskin hän oli hetas esiintuomaan ja liiottelemaankin sukunsa arvokkuutta ja tärkeyttä, niin oli hän toki todellisen miehuullinen mies eikä koskaan viittaillut sellaisiin omakohtaisiin ansiotöihin, joilla itse oli kunnostautunut.
Miss Rose nyt saapui sisemmästä huoneesta, tervehtimään isäänsä ja hänen ystäviään. Pikku työt, joissa hän oli puuhaillut, osottivat luontaista aistia, joka ainoastaan kaipasi kehittämistä. Isältään hän oli oppinut ranskan ja italian kieltä, ja hänen hyllyllään näkyikin muutamien tunnetuimpien sikäläisten kirjailijain teoksia. Parooni oli yritellyt olla hänen ohjaajanaan soitannossakin; mutta hän kun heti alotti vaikeimmilla säännöillä eikä kenties itsekään ollut niissä varma, niin ei Rosekaan ollut päässyt sen pitemmälle, kuin että kykeni klaveerilla säestämään lauluaan – vaan tämäkään ei siihen aikaan ollut Skotlannissa kovin yleistä. Sen sijaan hän lauloi tuntehikkaasti, hyvällä aistilla ja niin syvällä laulamansa ymmärryksellä, että olisi voinut kelvata esikuvaksi paljoa lahjakkaammille