Waverley. Вальтер Скотт
nuoren on kuin tuli oljissa ois;
satakielen sä kuuletko kankahalla?
Viha vanhan ei unholla vaimene pois,
urorastaalla pää on jo siiven alla.
Kemu-iltana nuoret ne nurpahtaa;
satakielen sä kuuletko kankahalla?
Heti aamulla vanha jo säilänsä saa,
urorastaalla pää on jo siiven alla.
Waverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen pilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja koetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie ei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen narriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä muuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt kotiinsa "saappaat hurmetta kukkuroillaan." Puutarhassa hän kuitenkin tapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että hän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili puutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään Sumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta Edward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla, että Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena hänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa nuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten joutunut aseettomaksi – ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.
Suuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen isäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä, estäessään hänet tuosta kaksintaistelusta – tätä seikkaa voitaisiin tulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin epäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä huolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että Balmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä molemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan kaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella, joka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran lausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.
Tämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei täydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi ilmaisematta mielenkarvauttaan "Pyhää karhua" kohtaan, joka oli antanut kiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys siinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, "että vaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana kilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa luonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin Hieroglyphica Animalium teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli se ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle riidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton kiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa, joka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se olisi ollut Bear-Warden (karhunvartija). Se oli tosiaankin törkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut villipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait olette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille. Toiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan mainetöillä, vaan että se oli muodostunut paranomasiana eli sanaleikkinä sukunimestämme – jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on nimenä armoires parlantes ja latinaksi arma cantantia. Moinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja kerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle, kunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa aateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä tahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia kaskukirjoissa tavataan." Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei sanonut sen enempää kuin että se päätettiin "oikealla tavalla."
Olen näin juurtajaksain kertonut Edwardin ensi päivien oleskelusta Tully-Veolanissa, esittääkseni lukijalle sen asukkaat; vaan tarpeettomaksi käy seurata sen jatkoa yhtä seikkaperäisesti. Hilpeämpään seuraan tottunut nuori mies olisi kaiketi kyllästynyt niin kiihkeän "vaakunatieteen ylvästelijän" haasteluihin kuin parooni oli; mutta Edward tapasi miellyttävää vaihtelua miss Bradwardinen seurassa, joka oli innokkaana kuuntelijana hänen enimmiten kirjallisuutta kosketteleville huomautuksilleen, ja vastauksissaan osotti hyvää ymmärrystä ja aistia. Luontaisella suloudellaan hän oli aivan halukkaastikin suostunut isänsä laatimaan lukujärjestykseen, vaikka se ei käsittänyt ainoastaan useita raskaita nidoksia historiaa, vaan myöskin muutamia jättiläismäisiä korkeakirkollisten väittelyiden sarjoja. Vaakunatieteestä oli parooni onneksi tyytynyt antamaan tyttärelleen ainoastaan sellaisen ylimalkaisen käsityksen, kuin oli saatavissa Nisbetin kahdesta nelitaitteisnidoksesta. Rose oli todellakin isänsä silmäterä. Hänen ainainen vilkkautensa, hänen huomaavaisuutensa toisen pikku tapoja ja oikkuja kohtaan – mikä on omiaan herättämään suurinta mielihyvää juuri niissä, joiden mieleen ei milloinkaan johtuisi vaatia sellaisia, hänen kauneutensa, joka isälle muistutti rakkaan puolison kasvonpiirteitä, vilpitön hurskasmielisyytensä ja luonteensa jalous olisivatkin oikeuttaneet mitä sokeinta isän hellyyttä.
Tyttärensä vaalintaa ei parooni kuitenkaan näkynyt ulottaneen sille taholle, millä sellainen yleisen mielipiteen mukaan tehokkaimpana ilmenee, nimittäin yrityksiin hänen tulevaisuutensa turvaamiseksi, joko suurilla myötäjäisillä tahi rikkailla naimisilla. Erään vanhan sopimuksen perusteella oli miltei kaikki paroonin maaomaisuus määrätty muutamalle kaukaiselle sukulaiselle; ja oletettiin, että miss Bradwardinelle ei ollut jääpä suurtakaan turvaa, koska vanhan herran raha-asiat olivat olleet rättäri Macwheeblen yksinomaisessa hoidossa jo liian kauvan, jotta niistä olisi voinut odottaa mitään mainittavampaa perintöä. On kyllä totta, että rättäri rakasti isäntäänsä ja isäntänsä tytärtä, lähinnä (vaan kuitenkin verrattoman pitkän matkan päässä) itseään. Hän uskoi mahdolliseksi syrjäyttää miespuolisen perimyksen, olipa saanut hankituksi asiantuntijankin sitä ilmaisevan lausunnon (ja palkkiotta, kerskui hän) eräältä etevältä skotlantilaiselta lakimieheltä, jonka huomioon sai sujautetuksi tuon ongelman, neuvotellessaan hänen kanssaan muutamista käytännöllisistä asioista. Mutta parooni ei ottanut kuullakseen moista esitystä. Päin vastoin oli hänellä häijynä ilona kerskailla, että Bradwardinen paroonikunta oli miehinen läänitys, jonka ensimäinen myönnytyskirje oli annettu niin aikaisena ajanjaksona, että silloin ei vielä katsottu naisia kelvollisiksi pitämään läänitysomaisuutta hallussaan. Sääsiväthän les coutumes de Normandie, c'est l'homme ki se bast et ki conseille; toiset asiantuntijat taasen, joiden kaikkien raakasointuisia nimiä hän hyvillä mielin toisteli kaikessa laajuudessaan, lausuivat vielä epäkohteliaammin syyksi sen, että nainen ei sukupuolensa vuoksi, soveliaisuuden vaatimuksien mukaan, voinut sodassa palvella lääninherraansa, eikä rajotetun älynsä vuoksi auttaa häntä neuvoilla, eikä luontaisen heikkoutensa vuoksi säilyttää hänen salaisia suunnitelmiaan. Voitonriemuisesti oli paroonin tapana kysäistä, miltä näyttäisikään, jos nainen – ja tämä vielä Bradwardine – puuhaisi in servitio exuendi, sen detrahendi, caligas regis post battaliam s.o. vetämässä kuninkaalta saappaita jalasta taistelun jälkeen, mikä oli se läänityspalvelus, jonka perusteella Bradwardinen paroonius oli annettu. "Ei", pitkitti hän, "ilman epäilystä, procul dubio, monet naiset, yhtä hyvät kuin Rose, ovat tulleet suljetuiksi pois, jotta perintöjärjestys on minullekaan siirtynyt, ja taivas minua varjelkoon tekemästä mitään esi-isieni aikomuksille vastakkaista, tahi loukkaamasta heimolaiseni oikeutta – Malcolm Bradwardinen, Inchgrabbitista; se on kunnioitettavaa, joskin rappeutunutta sukuni haaraa."
Miss Bradwardine, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, tarttui kaikella yksikseen elelleen yksinkertaisuudella ja tiedonhalulla niihin tilaisuuksiin, joita Edwardin käynti hänelle soi kirjallisten tietojensa laajentamiseksi. Tämä haetti muutamia kirjojaan leirikaupungistaan, ja ne olivat Roselle suuremman ilon lähteenä kuin hän siihen asti oli voinut mielessäänkään kuvailla. Tuossa kallisarvoisessa lähetyksessä olivat edustettuina kaikki parhaat englantilaiset runoilijat ja muut kaunokirjailijat. Impi laiminlöi soitantonsa, kukkasensakin,