Waverley. Вальтер Скотт
romanttisuus tenhosi sielua, joka oli liian nuori ja kokematon havaitsemaan sen vajavaisuuksia. Asioista, jotka häntä innostuttivat, ja hyvällä tuulella ollessaan, Edwardilla oli tuollainen luontaisen sujuva ja hiukan loistelias kaunopuheliaisuus, jonka väitetään olevan voimakkaampikin naisen sydäntä valtaamaan kuin kauneus, loisto, maine tahi rikkaus. Tässä alituisessa seurustelussa oli siis kasvava vaara Rose rukan mielenrauhalle, sitäkin enemmän, kun hänen isänsä oli aivan liiaksi syventynyt omiin tutkimuksiinsa ja verhoutunut omaan arvokkuuteensa, uneksiaksensakaan tyttärensä asemassa olevan mitään sellaista häiriötä uhkaamassa. Bradwardine-suvun tyttäret olivat hänen mielestään kuin Bourbonin tahi Itävallan hallitsijaperheiden prinsessat, korkealla yläpuolia intohimon pilvien, jotka voisivat pimittää halvempien naikkosien järkeä. He liikkuivat toisessa piirissä, olivat toisten tunteiden hallitsemat, ja tottelivat toisia sääntöjä kuin joutilaan ja haaveksivan rakkauden. Sanalla sanoen, niin tyyten ummisti hän silmänsä Edwardin ja tyttärensä tuttavuuden luonnollisille seurauksille, että koko naapuristo päätteli hänen avanneen ne huomaamaan, miten edullinen olisi liitto Rosen ja nuoren, varakkaan englantilaisen välillä; tästä lähtein he pitivät paroonia paljoa vähemmin narrina, kuin hän yleensä oli muka ollut omia etujaan koskevissa asioissa. Mutta jos parooni olisi todella mietiskellyt sellaista liittoa, niin olisi Waverleyn penseys kuitenkin ollut voittamattomana esteenä. Vapaammin liikuttuaan maailmassa oli sankarimme oppinut suurella häpeällä ja hämillä ajattelemaan omaa Pyhän Cecilian tarinaansa, ja noiden muistojen kiusallisuus oli omiaan, ainakin joksikin aikaa, hänen luonteensa herkkyyden vastapainoksi. Sitäpaitsi ei Rose Bradwardinella, niin kauniiksi ja rakastettavaksi kuin olemmekin hänet kuvanneet, ollut juuri sitä laatua kauneutta tahi juuri niitä ansioita, jotka tenhoavat ensi nuoruuden romanttisen mielikuvituksen. Hän oli liian avomielinen, liian luottavainen, liian ystävällinen: kieltämättä herttaisia ominaisuuksia kaikki, vaan häiritseviä sille loihdulle, jolla uneksiva nuorukainen niin kernaasti ympäröi sydämensä kuningattaren. Oliko mahdollista kumartaa, vapista ja jumaloida tuota ujostelevaa, vaan kuitenkin leikkisää pikku tyttöä, joka milloin pyysi Edwardia terottamaan kynäänsä, milloin selittämään Tassosta jonkin säkeen, milloin lausumaan mielipiteensä jonkin hyvin, hyvin pitkän sanan oikeinkirjotuksesta hänen siitä tekemässään käännöksessä? Kaikilla noilla yksityisseikoilla on viehätyksensä eräänä elämän jaksona, vaan ei nuorukaiselle, joka vasta käy elämään ja mieluummin etsii esinettä, jonka rakkaus tuottaisi hänelle arvoa omissa silmissään, kuin kumartuu sellaisen puoleen, joka odottaa samaa häneltä itseltään. Tästä syystä – vaikk'ei noin oikukkaassa intoutumisessa voikaan mitään sääntöä lausua – on aikainen rakkaus useasti kunnianhimoinen esineensä valinnassa, tahi – mikä vie yhteen – valitsee sen (niinkuin enenmainitun Pyhän Cecilian) sellaisesta asemasta, mikä myöntää le beau idéalille tilaa, jota taasen tuttavallisen ja perhe-elämän todellisuus supistaa ja häiritsee. Tunsin hyvin etevän ja järkevän nuoren miehen, joka parani rajusta intohimosta kaunista naista kohtaan, jonka lahjat eivät vetäneet vertoja muodon ansioille; ja paraneminen aiheutui siten, että hän joutui seurustelemaan ihailtunsa kanssa kokonaisen ehtoopäivän. Siten olisi täti Rachelinkin varovaisuustoimenpide varmaankin ollut tarpeeton, jos Edwardilla olisi ollut tuollainen tilaisuus keskustella miss Stubbsin kanssa, sillä yhtä pian hän olisi rakastunut karjakkoon. Ja vaikka miss Bradwardinea ei sovi tähän verrata, niin tuntuu todenmukaiselta, että juuri heidän keskinäinen tuttavallisuutensa pidätti Edwardia ajattelemasta Rosea muuna kuin herttaisena ja lahjakkaana sisarena, kun taasen Rose paran tunteet vähitellen, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, sukeusivat ystävyyttä ylemmiksi.
Olen unohtanut mainita, että kun Edward haetti Dundeesta yllämainitut kirjat, hän oli samalla pyytänyt pitennettyä lomaa, ja saanut sen. Mutta hänen päällikkönsä kirje sisälsi myös ystävällisen kehotuksen hänelle, ett'ei hän kuluttaisi aikaansa yksinomaan sellaisten henkilöiden seurassa, joita, niin arvossa pidettäviä kuin muuten olivatkin, ei voitu olettaa aivan ystävällisiksi hallitusta kohtaan, jota olivat kieltäytyneet uskollisuudenvalallaan tunnustamasta. Kirjeessä oli hieno vihjaus siitä, että joskin jotkin perhesuhteet saattoivat kapteeni Waverleylle välttämättömäksi olla tekemisissä sellaisten herrasmiesten kanssa, jotka olivat tuollaisessa ikävässä, epäillyssä tilassa, niin tulisi hänen isänsä aseman ja toivomusten ehkäistä häntä pitentämästä huomaavaisuuttaan kovin läheiseksi tuttavuudeksi. Edelleen viitattiin, että samalla kun seurustelu tuollaisten maallikoiden kanssa voisi vaarantaa hänen valtiollisia periaatteitaan, voisi hän myös saada erehdyttäviä uskonnollisia vaikutuksia korkeakirkolliselta papistolta, joka niin silmittömästi työskenteli kuninkaallisen etuoikeudellisuuden vahvistamiseksi pyhissä asioissa.
Tämä viime huomautus kaiketikin sai Waverleyn päättelemään molemmat pelkästä komentajansa etuluuloisuudesta johtuneiksi. Hän tiesi mr. Bradwardinen mitä tarkkatuntoisimmin vältelleen kaikkea sellaista keskustelua, mikä vähimmässäkään määrässä olisi voinut järkyttää toisen valtiollisia periaatteita, vaikka hän itse ei ainoastaan ollut maanpakolaisperheen ilmeinen puoluelainen, vaan oli eri aikoina saanut tärkeitä luottamustoimiakin sen palveluksessa. Sen vuoksi hän tunsi ikäänkuin tekevänsä vääryyttä setänsä vanhalle ystävälle, jos vain etuluuloa ja hairahtanutta epäilyä tyynnyttääkseen poistuisi talosta, jossa antoi ja sai hupia ja viihdytystä. Hän vastasi hyvin ylimalkaisesti, vakuuttaen everstilleen, ett'ei hänen uskollisuutensa ollut pienimmässäkään häiriintymisen vaarassa – ja pysyi edelleenkin rakkaana ja kunnioitettuna vieraana Tully-Veolanissa.
XII.
Rosvoretki ja sen seuraukset
Edward oli oleillut Tully-Veolanissa lähemmä kuusi viikkoa, kun eräänä aamuna tavallisella aamukävelyllään ollessaan huomasi merkillistä hämminkiä perheessä. Neljä paljasjalkaista karjapiikaa, tyhjät maitosangot käsissä, juoksenteli hurjin liikkein pitkin pihaa, äänekkäillä huudahduksilla ilmaisten hämmästystä, surua ja suuttumusta. Kun tältä epätoivoiselta kööriltä ei voinut saada kuuluviinsa muuta kuin voihkauksia "Herra armahda!" ja "Siunatkoon!" jotka eivät suoneet mitään selitystä surun syistä, niin Waverley läksi etukartanolle, missä näki rättäri Macwheeblen rientävän puistokujaa pitkin valkean poninsa selässä niin nopeasti kuin tämä suinkin jaksoi. Rättäri näkyi saaneen kutsun kiireimmän kautta saapua taloon, ja häntä seurasi kylästä kymmenisen talonpoikaa, joiden ei ollut vaikea pysyä hänen tasallaan.
Rättäri, liiaksi toimessaan ja liiaksi mahdikkaana käymään selittelyihin Edwardin kanssa, kutsui esille mr. Saundersonin, jonka kasvonpiirteet ilmaisivat juhlallisuuden sekaista suuttumusta; he kävivät sitte heti kahdenkeskiseen neuvotteluun. Davie Gellatleykin näkyi muiden joukossa, laiskana kuin Diogenes Sinopessa hänen maanmiestensä valmistautuessa piiritykseen. Häntä virkisti kaikki, hyvä tahi paha, mikä aiheutti melua, ja hyppelehtien, heiskuen ja tanssien hän lauleli vanhan balladin lopputoisintoa:
on mennyt talo, tavara,
kunnes sattui liian lähelle rättäriä ja sai tämän ratsuraipasta letkauksen, joka muutti hänen laulunsa ulinaksi.
Siirtyessään puutarhaan, Waverley näki itse paroonin, vinhasti ja huimin harppauksin edes takaisin mittelemässä pengermää. Hänen kasvojaan synkisti loukattu ylpeys, ja koko ryhtinsä tuntui ilmaisevan, että hänen kiihkonsa aiheen kyseleminen tuntuisi kiusalliselta, jopa voisi suorastaan loukata. Sen vuoksi livahti Waverley häntä puhuttelematta taloon, ja astui aamiaishuoneeseen, missä tapasi nuoren ystävänsä Rosen. Tämän kasvonpiirteissä ei kuvastunut isänsä suuttumusta, rättäri Macwheeblen hälisevää mahtavuutta eikä palvelijain toivottomuutta, mutta alakuloiselta ja miettiväiseltä näytti toki hänkin. Salaisuus selvisi silmänräpäyksessä. "Aamiaisenne on tänään jokseenkin levoton, kapteeni Waverley. Joukko cateraneja on viime yönä hyökännyt tilallemme ja ajanut pois mukanaan kaikki lypsylehmämme."
"Joukko cateraneja?
"Niin, ylämaan rosvoja. Entisaikaan olimme heiltä aivan turvassa, maksaessamme suojelusveroa Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille; mutta isäni piti asemalleen ja säädylleen arvottomana suorittaa sitä edelleenkin, ja niin on nyt tämä turma tapahtunut. Ei minua sureta karjan kadottaminen, kapteeni Waverley, vaan isäni on niin