Waverley. Вальтер Скотт
tahi edes korottaneet häntä pyhimyskaimansa tasalle, mrs. Rachel Waverley sai vihiä lähestyvästä jumaluudesta ja päätti sen ehkäistä. Yksinkertaisimmallakin ja vähimmin epäilevällä naisolennolla (ja Jumala häntä siitä siunatkoon) on sellaisissa asioissa vaistomainen tarkkanäköisyys, joka toisinaan menee niin pitkälle, että havaitsee olemattomia taipumuksia, vaan harvoin on huomaamatta sellaisia, joita todella löytyy näköpiirissä. Mrs. Rachel alkoi hyvin varovasti – ei taistella lähestyvää vaaraa vastaan – vaan kääntää sitä pois, esittäen veljelleen, miten välttämätöntä suvun tulevan päämiehen oli nähdä maailmaa hiukan enemmän kuin alituinen Waverley-Honourissa oleskeleminen saattoi myöntää. Jokainen suvun edustaja oli matkustellut ulkomailla tahi sotaväessä palvellut maataan ennen Waverley-Honouriin asettumistaan, ja väitteensä tueksi hän vetosi sukutauluun, ratkaisijaan, jota Sir Everard ei konsanaan ollut vastustanut. Mr. Richard Waverleylle tehtiin ehdotus, että hänen poikansa lähtisi matkoille opettajansa mr. Pembroken keralla, paroonin myöntäessä sitä varten soveliaan määrärahan. Isä itse ei nähnyt mitään haitallista tässä suunnitelmassa, mutta hänen sitä sattumalta mainitessaan ministerin luona päivällisellä ollessaan, tämä suuri mies meni vakavan näköiseksi. Syy siihen selvisi yksityisessä keskustelussa. Sir Everardin valtiollisten mielipiteiden onneton suunta, huomautti ministeri, saattoi kovin sopimattomaksi sellaisen aikeen, että niin toivorikas nuorukainen matkustaisi mannermaalle setänsä valitseman opettajan johtamana. Millaista seuraa mr. Edward voisi saada Pariisissa, millaista Roomassa, missä vallantavottelija poikineen viritteli kaikenlaatuisia pauloja – sitä tulisi mr. Waverleyn punnita. Se vain oli varma, että Hänen Majesteettinsa osasi pitää siksi arvossa mr. Richard Waverleyn ansioita, suodakseen hänen pojalleen upseerin paikan jossakin äskettäin Flanderista palanneessa rakuunarykmentissä, jos tämä haluaisi muutamaksi vuodeksi omaksua soturin uran.
Noin selvää ja tuolla tavalla annettua viittausta ei voinut rangaistuksetta syrjäyttää; ja vaikka Richard Waverley suuresti pelkäsi loukkaavansa veljensä etuluuloja, hän ei kuitenkaan katsonut voivansa olla vastaanottamatta pojalleen täten tarjottua paikkaa. Kuitenkin hän – ja oikein – luotti siihen, että Sir Everardin hellyys Edwardia kohtaan ei varmaankaan sallisi hänen kostaa mitään askelta, johon jälkimäinen isällisen määräysvallan johdosta oli pakotettu. Kaksi kirjettä ilmotti tämän määräyksen paroonille ja hänen veljenpojalleen. Jälkimäinen pelkästään kertoi asian sellaisenaan ja huomautteli, että hänen tulisi ryhtyä nopeihin valmisteluihin rykmenttiinsä yhtyäkseen. Veljelleen Richard oli laajasanaisempi ja selittelevämpi, monien mutkien jälkeen johtuen siihen lopputulokseen, että Edwardille oli kuninkaalliselta taholta tarjottu paikka, josta hänen isänsä ei olosuhteisiin nähden mitenkään voinut kieltäytyä, ja että Edward nyt oli (kornetin ja luutnantin arvoluokat ilman muuta sivuutettuaan) kapteeni Waverley, Gardinerin rakuunarykmentissä, johon yhtyäkseen hänen tuli kuukauden kuluessa matkustaa Skotlantiin, rykmentin leiripaikkaan Dundeehin.
Sir Everard Waverley vastaanotti sekavin tuntein tämän sanoman. Kiihkeänä ajanjaksona hän oli nuoren miehen innolla toiminut puolueessaan, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut ilmaantunut niin selviä seikkoja, että hänet olisi voitu asettaa syytteeseen. Sittemmin hänen jakobiittisuutensa oli vähitellen kylmennyt kuin tuli, joka virikkeen puutteessa hiljalleen hiutuu loppuun. Vanhoillisia ja korkeakirkollisia periaatteitaan hän sai tilaisuuden käyttää ainoastaan satunnaisesti, vaaleissa ja käräjillä, ja kruununperimystä koskevain mielipiteittensä hän nähtävästi oli antanut kokonaan joutua lepotilaan. Kuitenkin loukkasi hänen tunteitaan veljenpoikansa yhtyminen armeijaan Braunschweigin hallitsijasuvun aikana, varsinkin kun katsoi vääräksi vastustaa hänen isänsä tahtoa. Hillitty harmi aiheutti monta aihkausta ja oihkausta, jotka pantiin alkavan luuvalokohtauksen tiliin, kunnes arvoisa parooni sai käsiinsä armeijaluettelon ja pääsi lohduttautumaan lukemalla niitä ehdottomasti uskollisten sukujen jälkeläisiä – Mordauntin, Granvillen, Stanleyn j.n.e. – joiden nimet löytyivät siinä mainittuina. Keräten kaikki sukusuuruutensa ja sotaisen kunnian tunteet hän tuli – käyttäen hieman Falstaffin tapaista todistelua – siihen päätökseen, että kun sota oli käsissä ja vaikka olikin häpeä siinä olla millään muulla puolella kuin yhdellä, niin oli pahempi häpeä olla joutilaana kuin olla pahimmallakin puolella, joskin tämä olisi mustempi kuin vallananastuskaan yksistään olisi kyennyt sen mustentamaan. Täti Rachel taasen oli pakotettu alistumaan olojen kehitykseen, vaikkei hänen suunnitelmansa ollutkaan toivomusten mukaisesti menestynyt; ja hänen pettymystään lievensi hauska puuhailu Edwardin soturiksi varustelemisessa – erittäinkin kun tiesi saavansa nähdä hänet täydessä sotilaspuvun loistossa. Edward Waverley itse vastaanotti kiihkeällä hämmästyksellä tämän tuiki aavistamattoman sanoman. Se oli, kuten kaunis vanha runo lausuu,
kuin on kulovalkeainen,
kytö kankahan kanervan,
joka peittää savuun yksinäisen kunnaan ja samalla valaisee sen synkeällä hehkulla. Hänen opettajansa, tahi oikeammin sanoen vain mr. Pembroke, löysi Edwardin kamarin jostakin sopesta säännöttömän säkeen katkelmia; näitä hän näkyi sepittäneen ensi kiihtymyksessään, johon hänet oli saattanut tämän tärkeän lehden äkillinen kääntäminen eteensä elämänsä kirjasta. Tohtori uskoi kaikkeen ystäviensä sepittämään runouteen, kun se vain oli kauniisti kirjotettua suoriksi yhtä pitkiksi riveiksi, ja vei tämän aarteen Rachel-tädille, joka sen luki silmälasit kyynelten sumentamina ja sitte siirsi suureen muistikirjaansa, missä ennestään oli valittuja keitto- ja lääkintätaidon kaavoja, suosittuja korkeakirkollisten saarnatekstien otteita sekä muutamia lemmenlauluja ja jakobiittisia runoja, joita hän oli laulellut nuoruutensa päivinä. Lukijan edessä olevan muistettavan historian ansioton toimittaja sai tarkastaakseen tuon kirjan – se sisälsi muitakin Waverleyn sukutietoja – ja poimi sieltä jo mainitun runollisen kokeen. Joskaan se ei ole lukijalle miksikään suuremmaksi nautinnoksi; se kuitenkin paremmin kuin mikään kuvaileminen tutustuttaa hänet sankarimme rajuun, kiihtyneeseen mielialaan:
Rusonsa äsken ilta loi
lumottuun laaksoon Mirkwood-Meren,
ja järven heijastella soi
puhtaana maan ja taivaan piirin:
nous nuokkulatva-lehdot niin
kristallihelmaan tyynen pinnaa,
ja rannan kummut kuulsi siin'
ylhäisin huipuin harmaan linnan,
maailma uus kuin tuolla ois,
parempi, kauniimp' aallon alla,
miss' onni meit' ei jättää vois,
ei pettää harhaan johtamalla.
Jo tammi taipui latvaltaan, —
unestaan järven Henki heti
heräsi tuulen kohinaan
ja mustan viitan ylleen veti,
varuksiin sai kuin sotilas
kun taistohuuto ilmaa halkoi:
jo myrsky nous, veen kuningas
vaahtoisaa päätään puistaa alkoi,
ol' otsa synkkä, ärjy ään',
aaltonsa vimmaan käskeissään;
pyörteiden hurjaan nieluun vaipui
keijuisten hento ihmemaa,
hyrskyksi rannan hiekkaan haipui, —
ja rusko peittyi pilven taa.
Ihala riemu syämmessäin
vaihdosta katsoin aaltoloiden;
kun tuulten tuiman taiston näin
laelta linnan raunioiden,
lujemmaks rinnan tunsin vain,
se toisti myrskyn riehumista —
kun temmellyksen nähdä sain,
en surrut kuvaa rauhallista.
Niin tyhjät nuoruushaavehet
totuuden torven-ääni poistaa,
karkottaa