Waverley. Вальтер Скотт
olevan ehkäisemässä sitkeän, lahjakkaan ja ajattelevan maalaisväestön luontaisia taipumuksia ja saavuttamia tietoja.
Siihen tapaan mietiskeli Waverley ratsunsa verkalleen astellessa Tully-Veolanin rosoista kivikatua, milloin jo mainittujen koirakasakkain hyökkäykset eivät pakottaneet jaloa elukkaa äkillisiin hypähdyksiin. Kylä oli runsaasti puolen penikulman pituinen, mökkejä kun erottivat toisistaan kaikenkokoiset ryytimaat eli tarhat, niinkuin asukkaat niitä nimittelivät. Nykyään yleinen peruna oli näissä tuntematon (kuusikymmentä vuotta takaperin); ne olivat nokkospensastojen ympäröiminä kaalimaina, ja siellä täällä suuri katkero tahi ohdakepensas varjosti neljänneksen tuollaisesta pikku tilkusta. Kylä oli rakennettu aivan tasottamattomalle maalle; kasvitarhatkin senvuoksi milloin nousivat pengerminä, milloin painuivat parkkihautojen näköisiksi. Muurien lomassa, jotka olivat – monin paikoin sen pahempi aivan sortuneena – aitauksena näille Tully-Veolanin riippuville puutarhoille, johti kapea kuja kylän viljelysmaalle, missä asukkaat yhteisellä työllä viljelivät pikku sarkoina ja pälvekkeinä ruista, kauraa, ohraa ja hernettä, niin pieninä alueina, että maanpinnan köyhä erilaisuus jonkin matkan päästä näytti räätälin näytetilkkukirjalta. Muutamissa suotuisimmissa tapauksissa näkyi mökkien takana mullasta, kivistä ja turpeista rakennettu viheliäinen suojus, joissa varakkailla kenties oli nälkiintynyt lehmä tahi pilalle hankautunut hevonen elätettävänä. Miltei jokaisen mökin edessä oli suuri musta turvekasa oven toisella ja uljas lantatunkio toisella puolella.
Noin jousenkantaman päässä kylän viimeisistä taloista oli se aidattu alue, joka komeili Tully-Veolanin puistojen nimellä – muutamia nelikulmaisia, viiden jalan korkuisten muurien jakamia kenttiä. Ulomman rajamuurin keskessä oli puistokujan ulkoveräjä – huippuisessa holvikaaressa, joka oli koristettu kahdella suurella, rappeutuneella, murtuneella kivenlohkareella. Näillä kylätarinan mukaan oli aikoinaan ollut tehtävänä kannattaa kahta pystyssä seisovaa karhua, Bradwardine-suvun vaakunakuvaa. Puistokuja oli suora ja kohtalaisen pitkä. Sen molemmin puolin oli kaksoisrivi ikivanhoja kastanjapuita ja vaahteroita, jotka ylenivät harvinaisen korkealle ja olivat niin reheväkasvuisia, että niiden oksat kaareusivat täydellisenä holvina alapuolellaan olevan leveän tien yli. Noiden valtavien rivien takana ja samassa suunnassa kulkien oli kaksi nähtävästi yhtä vanhalta ajalta peruisin olevaa korkeaa muuria, jotka olivat verhoutuneet kuusamain ja muiden köynnöskasvien peittoon. Puistokujaa nähtävästi käyttivät ainoastaan jalan kulkijat, eivätkä hekään paljon, niin että sen leveä siimeksinen alue oli rehevänä vihreänä ruohokenttänä, satunnaisten matkustajain muodostaman jalkapolun polvitellessa koko matkan yläveräjältä alaveräjälle asti. Alempi holvikäytävä, kuten ylempikin, oli karkeatekoisilla veistoskuvilla koristellussa huippuisessa muurissa, jonka yli näkyivät puolittain puistokujan lehvistöjen kätkeminä kartanon korkeat jyrkkäharjaiset katot ja kapeat päädyt pikku torneilla varustettuine nurkkauksineen. Alemman veräjän toinen puolikas oli avoinna, ja auringon täydeltä terältään paistaessa sen takana olevaan pihaan heittäysi aukosta pitkä sädejuova pimeään, viileään puistokujaan. Tuollaisia valoaiheita taidemaalarit mielellään esittävät – lehvistöholvin läpi tunkeutuvan hämyn rinnalla se tuntui ihmeellisen vaikuttavalta.
Koko näkymön yksinäisyys ja rauha tuntui luostarimaiselta.
Waverley; joka jo ensimäisen veräjän luona oli antanut ratsunsa palvelijan talutettavaksi, asteli virkistävässä siimeksessä hiljakseen puistokujaa pitkin; leppoinen tyyneyden tunne haihdutti hänen mielestään taakseen jääneen kylän kurjuuden ja likaisuuden. Katsaus kivillä lasketulle pihalle osotti että sama rauhaisuus vallitsi kautta koko kartanon. Yhdellä puolella oli kolmisen korkeaa, kapeaa ja jyrkkäkattoista rakennusta käsittävä talo. Se oli rakennettu aikana, jolloin ei enää tarvittu linnoja ja jolloin skotlantilaiset arkkitehdit eivät vielä olleet saavuttaneet asuttavan rakennuksen piirtämisen taitoa. Ikkunat olivat epälukuiset, vaan kovin pieniä kaikki; katto ulkoni kummallisiksi lisäkkeiksi, kussakin kulmauksessa tornipahasia, jotka enemmän muistuttivat pippuriastiaa kuin goottilaista vahtitornia. Rakennuksen etupuolikin ilmaisi, että asukkaat eivät uskoneet olevansa aivan vapaita vaarasta – siellä osui silmään ampumareikiä ja alikerran ikkunoissa rautaristikoita, varmaankin kiertelevien mustalaisjoukkojen tahi läheisen ylänkömaan sissien rosvoilevan vierailun varalta. Tallit ja muut ulkohuoneet olivat pihan toisella sivulla. Edelliset olivat matalia holveja, ikkunain asemesta kapeilla railoilla varustettuja, muistuttaen Edwardin rengin huomautuksen mukaan "pikemmin murhamiesten ja vorojen sekä lakituvassa tuomittavien vankilaa kuin oikeaa kristitylle karjalle tarkotettua suojapaikkaa." Noiden tyrmän näköisten tallien päällä oli jyväaittoja ja varastohuoneita, joihin ulkopuolelta johtivat jyhkeät kiviportaat. Kaksi huipukasta muuria täydensi alueen rajat – toinen oli vastapäätä puistokäytävää ja toinen erotti pihan puutarhasta.
Ei ollut pihakaan koristuksia vailla. Eräässä nurkassa oli hyvin suurikokoinen ja pullea kyyhkyslakka, columbarium, kuten sitä sen omistaja nimitti; se ei ollut siihen aikaan mikään aivan pieni tulolähde skotlantilaiselle lairdille. Toisessa pihan sopessa oli suihkukaivo – suuri kivestä hakattu karhu suihkuttamassa vettä tilavaan kivialtaaseen. Tämä taideteos oli maan ihmeenä kymmenen penikulman laajuudelta. On muistettava että kaikenkokoisia karhuja, suuria ja pieniä, puolessa ja täydessä ko'ossa, oli hakattu ikkunain yläpuolelle, päätyjen kärkiin, räystäiden päihin ja noiden pikku torniloiden kannattajiksi, ja perheen tunnuslause "WARO CARHUA" oli leikattu jokaisen jalustaan.
Piha oli avara, hyvin kivetty ja aivan puhdas; varmaankin oli tallin takana toinen käytävä tunkioiden poistamista varten. Yltympäri vallitsi rauha, jota vain suihkukaivon loiske häiritsi; kaikella pysyi yhäti se luostarimainen sävy, jonka Waverleyn mielikuvitus oli loihtinut esille.
VI.
Lisää kartanosta ja sen ympäristöstä
Uteliaisuuttaan tyydytellen Waverley silmäili ympärilleen muutaman minuutin, vaan alkoi sitte raskaalla kolkutusnuijalla lyödä pääoveen, jonka poikkipienoissa oli vuosiluku 1594. Mutta vastausta ei kuulunut, vaikka iskut kajahtelivat kautta koko huonerivin ja kimposivat takaisin pihan muurista, säikäyttäen kyyhkyset, vieläpä jo tunkioilleen nukkumaan vetäytyneet kylän rakitkin hereille. Aiheuttamaansa hyödyttömään meluun kyllästyen Waverley alkoi luulla saapuneensa Orgoglion linnaan, ikäänkuin voitokas prinssi Artur, ja
kun ääneen alkaa huutaa asujoita,
ei vastausta anna ainutkaan;
hiljaisuus jylhä vain on eikä noita
myös missään näy, kaikk' kuollutt' on kuin haudassaan.
Miltei odottaen saavansa nähdä jonkun "vanhuksen harmaaparran", jolta voisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen rautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen nurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän näyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien verhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin osaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja koristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena porrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä pengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen jalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin koristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret, takajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu edelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja keskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin kuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa, johon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin matemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.
Puutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä hedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä kasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle purolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen soluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli aiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka partaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli kullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä