Kun nukkuja herää. Герберт Уэллс
yksityiskohtiin ensin. Teidän laskutapanne, ymmärsin minä, on muuttunut".
Hissi pysähtyi ja he astuivat kapeaan, mutta hyvin pitkään, kahden muurin välissä kulkevaan käytävään, jossa oli suunnaton määrä torvia ja johtolankoja.
"Kuinka kaikki täällä on laajaa!" sanoi Graham. "Onko tämä kaikki yhtä ainoata rakennusta? Mikä paikka tämä on?"
"Tämä on kaupungin katu, jota käytetään yleisiin tarkoituksiin kuten valaistuksen ynnä muun sellaisen johtamiseen".
"Oliko se sosiaalinen kapina – se – se siellä suurella torilla?
Millainen hallitus teillä on? Onko teillä poliisilaitosta?"
"Useitakin", sanoi Howard.
"Useita?"
"Noin neljätoista".
"Minä en ymmärrä".
"Se on hyvin luultavaa. Meidän sosiaalinen järjestelmämme taitaa tuntua teistä hyvin monimutkaiselta. Puhuakseni suoraan, en minäkään sitä täydellisesti ymmärrä. Ei kukaan muukaan. Ehkä te sen ymmärrätte – vähitellen. Meidän täytyy mennä Neuvoston luo".
Grahamin huomio kiintyi osaksi kaikkiin niihin odottamattomiin seikkoihin, jotka osuivat hänen tielleen ja joiden johdosta hän kyseli seuraajaltaan, osaksi niihin ihmisiin, joita hän tapasi matkallaan käytävissä ja saleissa. Jonkun aikaa hänen koko huomionsa kohdistui Howardiin ja hänen niukkoihin vastauksiinsa, sitten kadotti hän kokonaan ajatustensa johtolangan muutamien aivan odottamattomien seikkojen vaikutuksesta. Käytävissä ja saleissa näkyi puolet kansasta olevan punapukuisia. Vaaleansinistä väriä, joka oli esiintynyt niin runsaana liikkuvilla katukäytävillä, ei näkynytkään. Kaikki nämät miehet katsoivat häneen ja kumarsivat hänelle ja Howardille.
Howardia seuratessaan tuli hän pitkään käytävään, jossa tyttöjä istui matalilla raheilla aivan kuin koulussa. Hän ei nähnyt opettajaa, hän näki vaan uuden koneen, josta hän kuvitteli tulevan äänen. Tytöt katsoivat hänen mielestään häneen ja hänen seuralaiseensa uteliaina ja kummastuneina. Mutta häntä joudutettiin eteenpäin ennenkuin hän ennätti muodostaa itselleen selvää käsitystä koulusta. Hänen mielestään tunsivat tytöt Howardin, mutta eivät häntä ja ihmettelivät, kuka hän oli. Tämä Howard näytti olevan joku arvokas henkilö. Eikä hän kuitenkaan ollut muuta kuin Grahamin vartija. Se oli kummallista.
Sitten tulivat he käytävään, jossa oli puolihämärää ja käytävässä oli sellainen jalkatie, että hän näki ainoastaan ohikulkijoiden jalat ja nilkat, ei sen enempää. Graham muisti hämärästi kulkeneensa käytävissä, joissa siellä olevat muutamat henkilöt kääntyivät ällistyneinä katsomaan näitä molempia miehiä ja heidän punapukuista vartiostoaan ja seurasivat heitä katseillaan.
Virkistävän juoman vaikutus oli ohimenevää laatua. Tämä tavattoman kiivas kulku alkoi uuvuttaa häntä. Hän pyysi Howardin astumaan hitaammin. Äkkiä tulivat he hissiin, jonka ikkuna oli kadulle päin, mutta sitä ei saanut auki, ja he olivat liian korkealla nähdäkseen liikkuvat katukäytävät. Hän näki vaan ihmisten kulkevan kaapelien avulla tai astuvan omituisia, hentoja siltoja myöten.
Sitten menivät he kadun yli, mutta tavattoman korkealla ilmassa. He kulkivat kapeata siltaa myöten, joka oli kokonaan lasista, ja niin läpikuultava, että häntä huimasi sitä ajatellessaankin. Sen permantokin oli lasista. Ajatellessaan New-Quayn kallioita Boscastlen luona, jotka olivat hänen muistossaan niin lähellä ja kuitenkin samalla niin kaukana, laski hän sillan olevan noin neljäsataa jalkaa liikkuvien katukäytävien yläpuolella. Hän seisahtui ja katseli jalkojensa välitse tuota sini- ja punapukuisten kihisevää parvea, joka näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä, ja joka yhä pyrki taistellen tuota pientä, tuota pienen pientä parveketta kohden, jolla hän vielä äsken oli seisonut. Ohut usva ja suurten valopallojen loisto verhosi kaiken muun. Eräs mies istuen pienellä kehdon tapaisella avoimella istuimella kiisi kapeata siltaa korkeammalta kaapelia pitkin niin nopeasti kuin jos hän olisi pudonnut. Graham seisahtui ehdottomasti katselemaan miten tuo kummallinen kulkija katosi paljoa alempana olevaan suureen aukkoon, ja sitten hänen katseensa taas kiintyi väentungokseen.
Ylintä, nopeakulkuisinta katukäytävää myöten saapui äkkiä tiuha joukko punapukuisia miehiä. Se lähti liikkeelle lähestyessään parveketta ja riensi alas keskimmäiselle katukäytävälle kiihoittunutta kansanjoukkoa kohden. Heillä näkyi olevan kädessään kepit tai pamput, joilla he löivät ja iskivät. Syntyi suunnaton huuto, kuului suuttumuksen ja tuskan huutoja ylös sillalle asti ja Grahamia huimasi ja pyörrytti. "Tulkaa pois", huusi Howard vetäen häntä käsivarresta eteenpäin.
Toinen mies kiisi kaapelia myöten alas. Graham katsoi äkkiä ylös nähdäkseen, mistä he tulivat, ja näki lasikaton ja johtolankojen ja kaapelien verkon lomitse säännöllisesti ohikulkevia muotoja, aivan kuin myllynsiipiä, ja niiden lomitse näkyi etäällä palanen sameaa taivasta. Howard veti häntä yhä eteenpäin pitkin siltaa ja he saapuivat kapeaan käytävään, joka oli koristettu geometrisillä kuvioilla.
"Minä tahdon vielä katsella", huusi Graham tehden vastarintaa.
"Ei, ei", huusi Howard päästämättä hänen käsivarttaan vapaaksi. "Tätä tietä, teidän täytyy tulla tätä tietä". Ja heitä seuraavat punapukuiset miehet näyttivät olevan valmiina toteuttamaan hänen määräyksiään.
Käytävän päässä näkyi joukko neekeriä, jotka olivat puetut omituiseen keltaiseen ja mustaan univormuun näyttäen sen kautta suurilta vapsahaisilta. Yksi heistä riensi kohottamaan suuren seinälaatan, joka Grahamin mielestä oli näyttänyt ovelta, ja astui heidän edellään. Graham tuli galleriaan, joka oli suuren salin perällä. Musta- ja keltapukuinen palvelija astui sen läpi, avasi uuden oven ja jäi sen viereen odottamaan.
Tämä huone näytti odotushuoneelta. Keskellä oli joukko henkilöitä ja vastaisella puolella oli suuri ja mahtava aukko, jolle johti portaat. Aukossa oli raskas verho, jonka yksi kulma oli nostettu ylös, niin että takana näkyi vieläkin suurempi sali. Graham näki valkoverisiä, punapukuisia miehiä ja musta- ja keltapukuisia neekereitä seisovan tämän porttaalin luona.
Kulkiessaan gallerian läpi kuuli hän kuiskattavan: "Nukkuja", ja huomasi miten päät ja katseet uteliaina kääntyivät häneen. He astuivat sisään toisesta odotushuoneessa olevasta ovesta ja joutuivat rauta-aitauksella varustettuun galleriaan, joka kulki isosta aukosta näkemänsä salin sivulla. He astuivat saliin nurkasta, joten he paraiten näkivät salin suuremmoiset muodot. Vapsahaisunivormuinen mies seisoi vieressä kuten hyvin opetettu palvelija ainakin ja sulki aukon heidän jälestään.
Verrattuina muihin ennen näkemiinsä saleihin näytti tämä sali olevan koristettu mitä komeimmin. Salin perällä ja loistavammin valaistuna kuin mikään muu oli jalustalla jättiläiskokoinen, valkoinen, mahtava ja jäntereikäs Atlaksen veistokuva, kantaen harteillaan maanpalloa. Se ensiksi herätti hänen huomiotaan, sillä se oli niin kookas, niin tarkalleen ja taitavasti tehty, niin valkoinen ja yksinkertainen. Lukuunottamatta kuvapatsasta ja keskellä olevaa koroitusta oli koko salin permanto yhtä ainoata loistavaa pintaa. Koroitus aivan katosi avarassa salissa ja olisi näyttänyt sileältä metallilevyltä, ellei sen päällä olisi ollut seitsemän miestä, jotka seisoivat pöydän ympärillä. Verraten salia heihin tuli huomaamaan salin äärettömän suuruuden. He olivat puetut valkoiseen pukuun, he näyttivät juuri nousseen seisomaan ja katsoivat terävästi Grahamiin. Pöydän päässä näki Nukkuja kiiltäviä koneita.
Howard johti häntä galleriaa myöten aivan Atlaksen eteen. Sitten hän seisahtui. Ne kaksi punapukuista miestä, jotka olivat seuranneet heitä galleriaan jäivät seisomaan Grahamin kummallekin puolelle.
"Teidän täytyy jäädä tähän", kuiskasi Howard, "vähäksi aikaa", ja odottamatta vastausta juoksi hän galleriaa pitkin.
"Mutta, miksi– ?" kysyi Graham.
Hän aikoi seurata Howardia, mutta punapukuinen mies asettui hänen tielleen. "Te saatte odottaa täällä, sire", sanoi punapukuinen.
"Miksi?"
"Niin