Mr Britling pääsee selvyyteen II. Герберт Уэллс
minä sanoinkaan?"
"Te sanoitte: 'Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme? Meidän pitäisi harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja saksalaisia!'… Se ei ole mennyt mielestäni… Minun olisi pitänyt tehdä se jo ennen. Minä olen ollut 'scout-masterina'. Kohta tarvitaan upseereja. Minulle on kerrottu, että Lontoossa on useita upseerikouluja, joiden kurssi suoritetaan mahdollisimman nopeasti… Jos saisin lähteä…"
"Mitä Letty arvelee?" kysyi mr Britling hetken vaiettuaan. Se oli oikein, tietysti – ainoa oikea ajatus – mutta sittenkin se häntä hämmästytti.
"Hän sanoo, että jos sallisitte hänen koettaa tehdä minun töitäni jonkin aikaa…"
"Hän siis tahtoo sinun menevän?"
"Tietysti", sanoi Teddy. "Ei hän pitäisi siitä, että piileskelisin…
Mutta minä en pääse ilman teidän apuanne."
"Minä autan teitä varsin mielelläni", virkkoi mr Britling. "Mutta miten olikaan, en minä teistä sitä ajatellut. Miten olikaan, en tullut ajatelleeksi sitä teistä – "
"Mitä te sitten minusta ajattelitte?" kysyi Teddy.
"Sota astuu meidän oman kynnyksemme yli… Tietysti teidän pitää lähteä – jos tahdotte."
Hän mietti. Oli omituista nähdä Teddy tuossa mielentilassa, päättäväisenä, vakavana ja käytäntöön panevana. Hän tunsi tehneensä aiemmin Teddylle vääryyttä; tuo nuori mies ei ollutkaan niin jokapäiväinen kuin hän oli luullut…
He ryhtyivät pohtimaan asian yksityiskohtia ja sen taloudellista puolta. Kävisi kenties välttämättömäksi ottaa laina Teddyn varustamista varten, jos hän piankin saisi upseerinarvon. Sitäpaitsi oli pari muuta pikku juttua… Mr Britling torjui luotaan erään naurettavan mielikuvan: hän muka oli luovuttamassa varoja lähettääkseen Teddyn johonkin, mistä ei nuorella miehellä enempää kuin Lettylläkään ollut oikeata käsitystä…
Seuraavana päivänä Teddy polkupyöränsä selässä hävisi Lontooseen päin. Hän oli päättänyt asettua sinne voidakseen sitä uutterammin harjoitella. Hän oli innokas. Teddy ei ollut milloinkaan ennen ollut innokas. Mrs Teddy tuli Dower House'iin hoitamaan sihteerintointa ja koetti olla näyttämättä itsetietoiselta ja tärkeältä.
Kahta maanantaita myöhemmin saapui mr Britlingin luo, joka istui ruusutarhassa suurus-savujaan imeskellen, juoksujalassa ja silmät loistaen innostunut pieni poika. "Pappa!" kirkui poika. "Teddy! Khaki yllään!"
Toinen nuori Britling kierteli hyppien itse sankaria, joka käveli mrs Britlingin vierellä ja koki olla näyttämättä liian hyökkäävältä ja sotilaalliselta. Hän näytti koko mieheltä khakipuvussaan ja oli poikamaisempi kuin koskaan ennen. Mrs Teddy asteli jäljessä, tyynenä ja ylevänä.
Mr Britlingin mieleen johtui jälleen tuo ajatus, että nämä nuoret ihmiset eivät oikein tienneet, mihin olivat menossa. Hän olisi halunnut olla itse khakiin puettuna ja arveli, ettei tuo omantunnonpistos silloin pääsisi siinä määrin vaivaamaan.
Iltapäivä, jonka hän vietti heidän seurassaan, sai hänet yhä syvemmin vakuutetuksi siitä, etteivät he ymmärtäneet yhtään mitään. Elämä oli näihin asti ollut heille niin lempeä, että Teddyn sotaanlähtökin tuntui heistä vain jonkinlaiselta huvittavalta seikalta. Asia, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, oli kieltämättä vakava, mutta samalla ilahduttava ja sangen kunnioitettava. Siitä johtui, että hän esiintyi oudossa asussaan ja oli kadulla kulkiessaan sotilaallisten tervehdysten esineenä… He pohtivat kaikkia hänen sotilasuransa mahdollisuuksia yhtä ihastuneina kuin lapset, jotka juttelevat uuden leikin hyvistä puolista. He sallivat Teddyn kohota hirvittävän nopeasti sotilasarvosta toiseen. Hän otaksui tuota pikaa saavansa upseerinvaltakirjan.
"Nuoremmista upseereista on paha puute. Ne ovat ottaneet jo lähes kolmanneksen tovereistani", sanoi hän ja lisäsi haikeasti kuten se, joka saa vain katsella saavuttamattomia riemuja: "pari heistä päässee rintamalle jo lähimmässä tulevaisuudessa".
Hän puhui niinkuin nuori näyttelijä jostakin pääosasta. Äänen sävy oli kuin henkilön, joka ikävöi vieraisiin maihin… Täytyy olla kärsivällinen. Tulee se sekin aika kerran…
"Jos minä kaadun, niin Letty saa kahdeksankymmentä puntaa vuodessa", selitti Teddy monen muun yksityiskohtaisen tiedonannon ohella.
Hän hymyili tuolle huvittavalle ajatukselle – niinkuin itseensäluottava kuolematon hymyilee.
"Hän on minun pieni elinkorkoni", sanoi Letty, samoin hymyillen, "elipä tai kuoli".
"Me tulemme kaipaamaan Teddyä kaikin tavoin", sanoi mr Britling.
"Tätähän kestää vain sodan ajan", virkkoi Teddy. "Ja Letty on hyvin älykäs. Minä olen tehnyt parhaani kitkeäkseni hänestä rikkaruohot."
"Jos luulet pääseväsi takaisin työhösi sodan jälkeen", sanoi Letty, "niin erehdyt pahoin. Minä saan vaatimukset kohoamaan."
"Sinä!" sanoi Teddy luoden häneen kolean katseen ja ryhtyen huomiotaherättävästi puhumaan aivan toisesta asiasta.
"Hughkin tulee pian khakiin puettuna", kertoi vanhempi pikkupojista Teddylle. "Hän on liian nuori päästäkseen Kitchenerin armeijaan, mutta hän on mennyt maanpuolustusväkeen. Hän lähti torstaina… Kunpa mekin olisimme vanhempia, Gilbert ja minä…"
Mr Britling oli tiennyt poikansa aikeen siitä illasta lähtien, jolloin Teddy ilmoitti omat suunnitelmansa.
Hugh oli tullut isänsä työhuoneeseen tämän istuessa parhaillaan miettimässä tärkeätä kysymystä, oliko hänen jatkettava "Sodan tutkisteluansa" keskeytyksellä, vai oliko se pantava joksikin aikaa syrjään ja ryhdyttävä mahdollisimman selvästi osoittamaan Englannin tahdon ja voiman sekä sen hallinnollisen ja sotilaallisen johdon välillä vallitseva ristiriita, jota ei oltu riittävän yleisesti tunnustettu. Hän tunsi, että suunnaton määrä inhimillistä innostusta ja tarmoa oli hyljätty ja hukattu, että jos asiat kehittyisivät samaan suuntaan, syntyisi tuhoisa aineksen puute, ja että laajasuuntaiset muutokset olisivat välittömästi tarpeen, jotta voitaisiin, kuten hän sydämestään toivoi, varmasti saavuttaa nopea, pelkoa synnyttävä voitto Saksasta. Jospa hän heti kirjoittaisi jonkin räiskyvän artikkelin, esimerkiksi "Sodasta ja ammattitaidosta" tai "Sodasta ja aineellisista varoista" ja toisen, jonka nimeksi sopisi "Ei voittoa ilman yhteiskunnallista lujuutta". Jos hän kirjoittaisi tuollaista, niin tulisiko se huomatuksi, vai häviäisikö se jälkeä jättämättä yleiseen henkiseen sekasortoon. Olisivatko ne kuuluvia ja pelastavia huutoja, vai pelkkää joutavaa huutelemista?.. Tuota hän ainakin luuli ajattelevansa, se muodosti joka tapauksessa hänen ajatuksensa valtavuon. Mutta samalla hän kuitenkin hämärästi havaitsi tarkkaavaisuutensa uloimmalla reunalla joukon toisia asioita, jotka ajelehtivat hyökyjen seassa milloin kohoten näkyviin, milloin häviten, ja aina valmiina vähimmästäkin aiheesta syöksymään hänen ajatustensa keskukseen. Siellä oli esimerkiksi kapteeni Carmine, joka laahasi ratavallilta jotakin kauhistuttavaa, jotakin hervotonta, märkää ja lämmintä, mikä aivan äsken oli vielä ollut ihminen. Siellä oli Teddy vakavana ja isänmaallisena – Teddy, jota kohtaan vähäpätöinen kynämies tunsi epäuskoista kunnioitusta. Siellä oli hänen klubissa tapaamansa kapeakasvoinen mies, joka ilmaisi omituista tyytyväisyyttä yleisen epäjärjestyksen johdosta. Ja siellä oli Hugh. Erikoisesti oli siellä juuri Hugh, hiljaisena, mutta vireissä. Se poika ei milloinkaan lörpötellyt. Hän oli perinyt syvän, synkän vaiteliaisuuden äidiltään, jonka oli tapana siitä irtautua kuin musta prinsessa miekkaa heiluttaen. Mr Britling viivähti vähän aikaa muisteloissaan… Mutta Hugh ei milloinkaan irtautunut siitä, vaikka aina näyttikin mahdolliselta, että hän sen tekisi – kenties siitä syystä, että hän oli pojan asemassa. Isälle avautuminen ei ollut hänen asiansa… Mitä hän mahtoi ajatella tästä kaikesta? Mihin hän aikoi ryhtyä? Mr Britling oli vakavasti peloissaan, että hänen poikansa ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi; olipa hän melkein varmakin, että niin kävisi, mutta oli olemassa hiukan epäilyn häivää, että poika olisi jonkinlaisen rikkiviisauden nojalla paneutunut rauhanrakentajien asenteeseen.